He vaipuivat mietteisiinsä ja kuuntelivat nuorisoseuran sekakuoroa, joka taas oli alkanut laulaa. Laulajien joukosta kuului nyt eversti Ansamaankin tuttu ja miellyttävä barytoni.
Äkkiä tohtori huomasi, että Linda kävi kalpeaksi ja että hänen silmänsä tuijottivat miltei tajuttomina. Helmer Grahn tiesi tämän merkitsevän kohtausta, jommoiset eivät olleet tavattomia tytön elämässä, ja jolloin hän näki näkyjään. Tohtori hieman pelästyi, sillä hänestä olisi ollut tuskallista, jos rovastin tai kenen tahansa vieraan huomio olisi kohtaukseen kiintynyt; ja hän tiesi, että se Lindastakin olisi ollut vaikeata, — tätä tytön omituista taipumusta pidettiin nimittäin ankarasti salassa. — Onneksi ei kukaan mitään huomannut, ja Lindankin lovessa olo kesti vain lyhyen hetken. Syvään huoaten hän palasi tajuihinsa, näytti hetken miettivän ja lausui tohtorille hiljaa, mutta päättävästi:
— Helmer, en voi aivan hyvin. Tahdotko saattaa minut huoneeseeni?
Tohtori oli tietysti heti valmis, ja Linda pyysi rovastilta anteeksi, että hän pieneksi ajaksi poistui, luvaten pian palata. Rovasti nyökäytti isällisen ystävällisesti päätään ja unohtui taas laulua kuuntelemaan.
Helmer tarjosi käsivartensa Lindalle veljellisellä huolenpidolla, ja siihen nojaten tyttö hänen rinnallaan poistui salista, eikä kukaan näyttänyt panevan merkille heidän lähtöään.
— Helmer, kuiskasi Linda tuskissaan, kun he olivat avarassa eteisessä, — jotakin hirveätä on tekeillä, ja minun täytyy saada neuvotella kanssasi. Mennään joutuin huoneeseeni.
Helmer Grahn ei hämmästyksessään osannut mitään vastata; hän seurasi äänetönnä tytön kintereillä tämän kiiruhtaessa eteisen taustasta nousevia leveitä, matolla peitettyjä portaita toiseen kerrokseen. Hetken perästä he astuivat Lindan taiteellisesti somistettuun vastaanottokammioon, jota muuan runollinen ystävä kerran oli kunnioittanut nimellä "himmeän lilanvärinen rokokoounelma". Tämä nimitys muistui aina tohtorin mieleen, milloin hän oli huoneessa sähkövalojen loistaessa, kuten nyt, sillä sähkölamput siellä olivat taidokkaasti kasvien ja koristusten peitossa ja niistä levisi himmeä sametinpehmeä valo josta silmät tuntuivat nauttivan. Tohtorin mielestä Lindan kammio oli kuin pyhättö, johon oli astuttava mitä hartaimmin tuntein, eikä se tieto hänen sydämessään, että tuon pyhätön jumalatar samalla oli hänen sydämensä haltiatar, suinkaan ollut omiansa vähentämään hänen tunnelmansa hartautta. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa haaveiluun, sillä Linda heittäytyi heti sohvan nurkkaan ja käski tohtorin istumaan tuolille eteensä.
— Helmer, hän sanoi kiihkeästi ja ääni värähteli pidätetystä tuskasta, — minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Olen äärettömiin saakka levoton isän puolesta.
Kun Linda, joka tavallisesti oli puheessaan ja käytöksessään niin hillitty ja hiljainen, osotti tämmöistä kiihtymystä, ymmärsi hänen ystävänsä, että hätä oli käsissä.
— Kerro, kerro, hän pyysi osanottavaisesti.