Linda oli mukavassa asennossa leposohvalla, silmät suljettuina, tohtori istui tuolilla hänen vierellään, käsissään tytön oikea kämmen. Eversti taas istui loitommalla pianotuolilla. Kaikki olivat ääneti, miehet kunnioittavasti odottaen, että nuoren tytön ihmeellinen kyky alkaisi itsestään toimia.
Oikeastaan on väärin puhua hypnotismista näiden näytteiden yhteydessä; sitä sanaa käytettiinkin vain paremman puutteessa. Lindaa ei näet vaivutettu uneen; hän oli täysin hereillä, tohtori vain ajatuksellaan ja tahdollaan auttoi häntä "sulkemaan ulkonaisia aistejaan". Se oli jonkinlaista suggestiota, joka antoi tukea Lindan omalle autosuggestiolle. Pienestä pitäen oli Lindalla ollut tämä niin sanoaksemme mediumistinen kyky, jonka hän oli äidiltään perinyt, ja joka ei ole tavaton Amerikassa. Se oli alussa toiminut ainoastaan omavaltaisesti, langettanut tytön silloin tällöin odottamatta ja näennäisesti ilman syytä "loveen", vienyt hänen sielunsa henkimaailmaan ja näyttänyt sille monenlaisia salatuita asioita. Ymmärtämättömät vanhemmat olisivat pitäneet tytön kohtauksia sairaustapauksina ja käyttäneet häntä yhtä ymmärtämättömissä lääkäreissä. Onneksi sekä Lindan äiti että hänen isänsä olivat osanneet katsella hänen kykyänsä toisilla silmillä ja auttaneet sen kehitystä niin luonnolliseksi kuin mahdollista. Vielä Linda ei ollut saanut sitä täydellisesti valtaansa, vaikka hänen välistä onnistuikin itse asettua tarvittavaan tilaan. "Aivojen tyhjentäminen", kuten hän sitä nimitti, ei ollut hänelle helppoa. Herättääkseen toimintaan sisäistä aistimuskykyään eli selvänäköisyyttään täytyi hänen näet sulkea ulkonaiset aistit, olla mitään näkemättä, kuulematta j.n.e., ja — mikä oli kaikista vaikeinta — lakkauttaa omat ajatuksensa. Pieninkin kiihtymys teki tämän mahdottomaksi, ja hän kykeni sen tähden ani harvoin omin voimin suorittamaan aivojensa tyhjentämisen. Mutta parina viime vuotena oli hänellä ollut suurta apua Helmer Grahnista, jonka tyyni, hieman hidas, mutta upporehellinen ja luotettava persoonallisuus vaikutti häneen erinomaisen rauhoittavasti. Tohtori oli kerran Lindan sairastaessa päässyt hänen omituisuutensa perille, — jota muuten pidettiin visusti salassa, — ja vaikka hän alussa lääkärinä oli sekä ihmetellyt että epäillyt ja epäillyt enemmän kuin ihmetellyt, oli hänen lopulta täytynyt myöntää, että asiassa oli perää. Kuten tämmöisissä tapauksissa on pakko käydä, silloin kun rakkaus on ohjaksissa, muuttui skeptisismi mitä sydämellisimmäksi ihailuksi, ja Lindan salaperäinen kyky oli nyt tohtorin silmissä kirkkain helmi hänen hyveittensä ja täydellisyyksiensä diadeemissä. Hän oli sen tähden aina valmis auttamaan ja lisäämään tytön henkistä voimaa omalla harjoitetulla tahdollaan ja keskityskyvyllään.
Tarkoitus oli tälli kertaa, että Linda sisäisellä näkemiskyvyllään hakisi käsiinsä nimismiehen ja ottaisi selvää hänen hommistaan. Kymmenkunnan minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen hän alkoikin puhua. Hänen lauseensa olivat lyhyitä ja katkonaisia, pienten paussien keskeyttämiä.
— Nyt tunnen olevani nimismiehen luona… En näe mitään selvästi, on niin sumuista… Sumu hälvenee… Nyt erotan huoneen, kyllä olen nimismiehen kodissa… Hän on yksin, istuu kirjoituspöytänsä ääressä… Lamppu palaa pöydällä… Hän on hyvin kärsivän näköinen… Hän ottaa lompakon taskustaan … avaa … etsii lompakosta paperin… Minä tunnen, että hän on omantunnon tuskissa … kunpa osaisin nähdä, mitä hän ajattelee… Odottakaapa… Hän kuohuu vihasta… Ketä kohtaan? Koetan katsella… Ah, isää!
Linda huudahti ja oli vähällä tempaista kätensä tohtorin kourista. Mutta tohtori oli varuillaan eikä päästänyt irti hänen kämmentään.
— Rauhoitu, Linda, rauhoitu. Kaikki riippuu siitä, että säilytät mielenmalttisi. Mitä Hormio isästäsi ajattelee?
Linda huokasi syvään useampia kertoja, ennen kuin jatkoi.
— Älä pyydä, en osaa katsella… En ainakaan vielä… Hänen vihansa oli niin ruma… Koetan seurata hänen liikkeitään… Nyt näen taas… Hän istuu yhä pöytänsä ääressä… Hän on levittänyt paperilapun eteensä pöydälle… Hän silmäilee sitä … vihaisen näköisenä… Hän naputtelee nyrkillään pöytään… Hän mumisee jotakin itsekseen… Aa, minä kuulen… Hän sanoi: "sinä petit minut, eversti, mutta minä olen kostanut!"… Ah, sydäntäni, ah, sydäntäni… Koetan, koetan rauhoittua, älä pelkää, Helmer… Tahdon nähdä, mikä tuo paperi on, joka on hänen edessään … käsi on sitä peittänyt … nyt näen … mitä? se on vekseli, se on shekki … samanlaista shekkipaperia, jota isä käyttää … tahdon lukea…
— Jo riittää! keskeytti eversti lähestyen. — Etkö sinä, Linda, voisi mennä ajassa taaksepäin?
Mutta näkijä ei kuullut. Hän jatkoi puhettaan häiriintymättä, melkein kiihkeästi.