— Ei mitään, rakas Linda. Sinun ei ainakaan tarvitse mitään tehdä eikä edes ajatella asiaa. Minä en sittenkään usko mitään vaaraa olevan… Korkeintaan kotitarkastus! Well, tulkoot, eivät löydä mitään.
— Jos vangitsisivat sinut?
— Ei ilman todistuksia, lapseni… Enkä minä niin vain anna vangita itseäni…
— Mitä aiot tehdä? kysyi Linda pelästyen.
— En mitään, en mitään… Tarkoitan vain, että vaikka pelkäämättä vastaan teoistani ja mielipiteistäni, ei — minuakaan huvittaisi turhan päiten joutua venäläisten vangiksi… Olen tietysti mahdollisimman varovainen… Mutta mitä näen? Kello on kohta puoli yksitoista! Jo on aika mennä levolle. Me jätämme sinut nyt, Linda, tohtori ja minä. Ole sinä vain rauhallinen ja pane maata…
Koska ei Lindakaan tiennyt, mitä uusia päätöksiä enää olisi voitu yhdessä tehdä, toivotti hän hyvää yötä isälle ja Helmerille ja päätti miettiä yksikseen.
Herrat poistuivat. Käytävässä pisti eversti kätensä toisen kainaloon ja puhui hiljaisella äänellä heidän laskeutuessaan alakertaan:
— Helmer, minä tiedän, että sinä rakastat Lindaa, ja minä olen siitä iloinen. Jos minulle jotakin tapahtuisi, luotan sinuun, ettet lastani jätä. Minä testamenttaan hänet sinulle, Helmer, jos kohtalo minut korjaa.
Nämä sanat lausuttiin mitä yksinkertaisimmalla tavalla, mutta Helmer tunsi, kuinka ne järkyttivät hänen sieluaan, tunkivat häneen luihin ja ytimiin saakka. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. Puristi vain lujasti toisen kättä.
8.