— Olen mielenkiinnolla seurannut sanojasi, pisti eversti Ansamaa väliin, ja kasvojen ilme todisti hänen puolestaan, — en todella tiennyt, että pikku tyttäreni niin syvästi harrastaa politiikkaa. Sehän on suurenmoista, että olet oikein rakentanut itsellesi oman näkökannan… Mutta tohtorihan onkin sinulla ollut apuna rakennustyössä…
— Älä sano niin, isä, elämmehän nyt siksi vakavassa ajassa, että jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on selvittää itselleen ajan tärkeitä kysymyksiä. Ja mitä muutoin "pienuuteeni" tulee, enhän ole enää lapsi, vaikka olenkin sinun "pikku tyttäresi"…
— Ethän toki, ethän toki, olethan kaksikolmatta täyttänyt… Vaan sinun piti sanoa jotakin?
— Niin, tahdoin sanoa, että sillä tavalla kuin sinä, isä, olet jyrkkä mielipiteissäsi, piilee niissä suuri vaara… Sinä olet niin … kuinka sanoisin … sinä et rakasta venäläisiä…
— Tarkotat, että olen venäläisten sortajiemme verivihollinen. All right, sille en mitään mahda. Ja tokkopahan kellään on syytä siihen puuttua? Olen jokseenkin vakuutettu siitä, että täällä Etelä-Pohjanmaalla samoin kuin luultavasti koko Suomessa kansa yleensä on samaa mieltä kuin minä, vaikka siitä ei sovi julkisesti puhua. Sodan syttyessä tunsimme itsemme ensin vallan lojaalisiksi, mutta heti seuraavana keväänä, kun venäläinen hallitus taas ryhtyi taantumuspolitiikkaansa — ja entistä kireämpään ja hävyttömämpään, — silloin mielemme masentuivat ja masennuksesta nousivat vihaan… Kyllähän sinä tämän tiedät… Itsekin kauhistuit ja loukkaannuit sisimmässäsi, kun venäläiset Ansamaan talon maalla ryhtyivät kaivamaan noita inhottavia ja järjettömiä vallihautojaan…
— Niin, isä, ovathan sinun tunteesi ja kaikkien muiden tunteet aivan luonnollisia… Mutta ne voivat mennä liian pitkälle … ja minusta menevät, jos tuosta vihasta kasvaa sympatia Venäjän vihollisia kohtaan… Olemmehan sentään Venäjän alamaisia… Mutta kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sinun ihastuksella puhuvan saksalaisista, heidän mainiosta järjestyksestään, isänmaanrakkaudestaan, alttiudestaan, uhrautuvaisuudestaan, yksimielisyydestään…
Eversti Ansamaa hymyili isällisesti.
— Siitä, lapseni, hän sanoi, — luulen, että puhutaan sangen monessa Suomen kodissa.
— Olkoon, kyllä senkin ymmärrän… Mutta kun nyt esim. tänään juhlassamme aiotaan puhua ja keskustella nykyisestä maailmansodasta, joka jo itsessään on arka keskusteluaine suuressa seurassa, niin ole joka tapauksessa varovainen isä — älä puhu liian jyrkästi…
— Täällä omassa kodissamme ystäväin kesken! Mitä sinä hourit, lapseni?