— No ei, ei … odota nyt siis täällä eteisessä, Mari…
Linda oli äkkiä taas saavuttanut rauhansa ja mielenmalttinsa. Irtautuen Marin syleilystä hän koputti pari kertaa lujasti nimismiehen ovelle ja odottamatta vastausta aukaisi, astui kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
Nimismies oli nähtävästi kävellyt edes takaisin lattialla ja pysähtynyt kuullessaan oven aukenevan, sillä hän seisoi keskellä lattiaa kädet housujen taskuissa, kärsimätön ilme kasvoillaan. Mutta kun hän näki, kuka kynnyksen yli oli astunut, oli hänen hämmästyksensä kuvaamaton. Tuossa seisoi ovensuussa Linda Ansamaa, talvipukimissaan, vieno, terve puna poskillaan, silmät säteilevinä oudoista ajatuksista, kauniimpana kuin koskaan ennen, ja Hormion mieleen muistui heidän viimeinen kohtauksensa, heidän eronsa iltapäivällä, joka ei suinkaan ollut hänelle, Hormiolle, kunniaksi! Ja nyt tuo ylpeä, kaunis nainen oli tullut hänen luokseen — yksin, keskellä yötä.
He seisoivat mykkinä kauan aikaa ja mittailivat toisiaan katseillaan kuin kaksi taistelijaa, ennen kuin iskevät yhteen.
— Te … te … neiti Ansamaa, sai nimismies vihdoin sanotuksi. — Te täällä … mikä kunnia halvalle talolleni!
— Niin, minä, Linda Ansamaa.
— Ettekö käy istumaan, kehotti nimismies, toipuen hämmästyksestään. Jos olette jalkaisin tänne tullut, olette varmaan väsynyt.
— Kiitoksia. Seison yhtä mielelläni. Mitä minulla on sanottavaa, sanon seisaalta.
— Kuten suvaitsette, mutta onhan se outoa.
— Outo ja odottamaton on myös asiani teille.