Tämä oli kaikki niin suurta, että Lindaa melkein hävetti äskeinen nimismiehen luona käynti.
Ja hänestä oli kuin sinä hetkenä kaikki suru ja ahdistus olisi ollut pyyhkäistynä pois hänen sielustaan. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja voimakkaaksi. Hän tunsi, että hän ei ollut yksin, että hänen isänsä ei ollut yksin. Suomen kansa oli heidän takanaan. Suomen kansa kantoi sylissään heidän sielunsa. Jos hänen isälleen mitään tapahtuisi, kohtaisi isku ei ainoastaan häntä, Lindaa, vaan koko Suomen kansaa. Kansa ottaisi kokonaisuudessaan osaa hänen suruunsa, niin, se olisikin Suomen kansan suma, ja Jumala ei jättäisi sitä kostamatta.
— Kiitos, Mari, hän kuiskasi tytölle vaitiolon jälkeen, — sinun sanasi suuresti lohduttivat minua… Nyt tahdon ilmaista sinulle salaisuuden: venäläiset ovat saaneet tietää, että isäni on Saksan puolella tässä sodassa, ja ken tietää, mitä he nyt aikovat tehdä isälle…
— Nimismieskö sen konnan työn on tehnyt? … kysyi palvelijatar kauhistuen, — minä äsken kuulin vähäsen oven lävitse… Mutta sanokaa, neiti rakas, eiväthän ne sentään mitään everstille taida?
— Voi Mari, voi Mari, pelkään pahinta… Mutta vanno minulle, ettet kellekään mitään puhu tästä asiasta.
— Sen vannon… Mutta sanokaa, neiti, mitä te sille nimismiehelle?
— No etkö ymmärrä, että koetin pyytää häntä olemaan vaiti?… Minulla oli näet syytä epäillä, että hän aikoi puhua…
— Eikö se sitten suostunut?
— Hän oli jo antanut ilmi.
— Voi hyvä Jumala!… Mutta mitä varten se sitten kosi neitiä?