— Hys, Mari, varotti Linda, peläten menneensä liian pitkälle, — älkäämme puhuko enää tästä … maantielläkin voi olla korvansa… Mutta sanopa minulle, mitä sinä tämäniltaisesta kokouksestamme pidit?
— Hyvähän se oli, niin kuin ennenkin…
— Entä puheista?
— No, en tiedä… Kyllähän ne kaikki puhuivat kauniisti … mitäs minä niitä asioita niin ymmärtäisin… Mutta sen vain sanon, että eversti se minusta paraiten puhui.
— Niinkö, Mari kulta? Minkä tähden sinä enimmin hänen puheestaan pidit?
— No siitä syystä tietysti, että hän on saksalaisten puolella.
Linda oli vallan ihmeissään.
— Oletko sinäkin, Mari, saksalaismielinen?
— Kuinkas muuten? Kaikki suomalaiset kai sitä ovat … ei suinkaan Suomen kansa voi olla venäläisten puolella!… Vai mitä, neiti?
Tässä oli vastaus kansan suusta, suora ja rehellinen vastaus! Hänen isäntä oli sittenkin oikeassa, tiesi, mitä Suomen kansa piti oikeana ja totena. Lindasta tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmiltään. Hänen isänsä esiintyi hänelle uudessa valossa. Isä ei ollut enää paljas yksilö — jalo tosin, mutta poikkeuksellinen, — vaan isä oli kuin Suomen kansan elävä edustaja. Ei hän asettunut kansan yläpuolelle sitä opettamaan tai oman ohjelmansa mukaan sitä pelastamaan, hän arvasi ja tiesi, mitä kansa itse sisimmässään kaipasi ja tahtoi. Hän oli kuin kansan puhetorvi, kuin välikappale kansan kädessä… Jumala oli lähettänyt hänet tänne juuri Suomen kansaa ymmärtämään ja auttamaan…