Oi isä armas, ajatteli Linda, sydän paksuna surusta, mihin umpisokkeloon sinun jalo sydämesi on meidät kaikki saattanut. Sinä olet kuin suuri lapsi, haaveilija, maailmanparantaja. Aina tahdot taistella sorrettujen ja vainottujen puolesta, ennen miekalla, nyt rahoilla ja muulla tavalla. Sinä et jaksa uskoa Vapahtajan sanaan: ken miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu… Ja kumma se onkin, että kaikista jaloimmat ihmiset tahtovat itse muuttaa oloja tämän maan päällä eivätkä jätä asioiden johtoa Jumalan käsiin. Vai onko se niin, että Jumala käyttää jaloja ihmisiä välikappaleinaan heidän tietämättään?… Niin, niin, isä, enhän minä sinua tuomitse enkä arvostele. Sydämeni kapinoi vain sitä ajatusta vastaan, että sinä, joka olet silmissäni jaloin ihminen maan päällä, joutuisit raakojen ja väkivaltaisten joukkojen raadeltavaksi ja leimattavaksi alhaiseksi rikoksentekijäksi… Sitä ei sydämeni kestä, se ei saa tapahtua… Ja kuitenkin se juuri nyt uhkaa… Oi, isä, millä tavalla itse otat vastaan tämän iskun? Masennutko?… Et, et, häpeä on semmoista kuvitellakaan! Sinä olet yhtä iloinen ja levollinen kuin aina muulloinkin. Sinä varmaan nousisit mestauslavalle hymy huulillasi, sinä sankari ja marttyyri…
Ja Linda tunsi hetkeksi ylpeätä riemua siitä, että hänen isänsä oli se, mikä hän oli: ei ollut toista hänen vertaistaan. Hän tahtoi päästää tunteensa ilmoille ja muistaen äkkiä tyttöä vierellään hän kääntyi tämän puoleen ja sanoi:
— Sano, Mari, mitä pidät isästäni, everstistä?
— Mitäkö pidän everstistä? vastasi palvelijatar, hämmästyen. — Kaikkihan everstistä pitävät!
— Niin, eikö totta? Häntä täytyy rakastaa!
— Tietenkin, ei ole toista semmoista isäntää.
— Luuletko, että hän koskaan voisi tehdä mitään väärää?
— Hänkö? Everstikö! Ken semmoista väittäisi, hän sietäisi kuolla, sanoi tyttö niin lujalla vakaumuksella, että kyyneleet nousivat Lindan silmiin.
— On niitä, jotka semmoista väittävät…
— Nimismieskö! keskeytti Mari silmät pyöreinä, — sitäkö varten neiti sinne keskellä yötä? Enkös äsken arvannut…