Nuorukainen seisoi hänen edessään kunniaa tehden.
— Tämän kirjeen viette asianomaiselle henkilölle Helsingissä, jatkoi eversti, — ja raporteeraatte, että minä tänä yönä johdatan viimeisen plutoonan kunnian tielle, että olen vastaanottanut kiitollisuudella asianomaisen passin, mutta etten tule sitä käyttämään; ja vielä, että tätä kirjettä ei tarvitse avata, ellei minulle mitään tapahdu — siis ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle jotain tapahtuu, joka estää minua palvelemasta. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra eversti. Ja koska on mahdollista, että me emme tapaa toisiamme pitkään aikaan, niin ottakaa muistoksi minulta toivomus, että hyvin menestytte luvuissanne ja aina säilytätte jalot käsitteenne uskonnosta ja isänmaasta, sekä tämä pieni lahja.
Eversti Ansamaa veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi molemmat nuorelle ylioppilaalle.
— Iloisiin näkemiin siis, jos kohtalo suo.
— Jumal'antakoon, herra eversti, sopersi nuorukainen väräjävin huulin ja silmät kyynelissä, otti vastaan kirjeet ja marssi ulos, kaapaten mennessään päällysvaatteet tuolilta, jonne ne oli jättänyt.
Pari minuuttia myöhemmin poistui talostaan omille asioilleen kuutamokirkkaaseen yöhön eversti Ansamaa, harteilla pitkä viitta päässä karvalakki.
10.
Kun Linda Marin saattamana taas kulki maantiellä kotia kohti, hengittäen talviyön raikasta ilmaa, tyyntyi hänen mielensä vähitellen, ja hänen askeleensa, jotka alussa olivat hätääntyneitä, tasaantuivat reippaaksi käynniksi. Hänen ajatuksensa askaroitsivat siinä uhkaavassa onnettomuudessa, joka lähestyi Ansamaan rauhallista kotia, eikä hän ollenkaan muistanut tyttöä, joka pysytteli hänen rinnallaan uskaltamatta katkaista emäntänsä äänettömyyttä.
Niin kauheata kuin olikin ajatella, että vielä tänä yönä saattoivat viedä hänen isänsä, oli selvä tieto odotettavan iskun suuruudesta sittenkin parempi kuin tuskainen levottomuus. Nyt saattoi katsoa tosiseikkoja silmiin ja varustautua pahimman varalle. Sillä olihan edes toivoa, että isku rahan avulla saataisiin estetyksi.