Linda seisoi kalman kalpeana, kädet tuskasta yhteen puristettuina.
— Ettekö voi antaa minulle anteeksi? hän sopersi. — Ettekö voi sääliä nuorta ajattelematonta tyttöä? Enkö voi millään hyvittää erehdystäni?
— Ette millään muulla kuin sillä, että pysytte sanassanne ja tulette vaimokseni.
— Mutta herra nimismies, kuinka voitte semmoista vaatia?… Avioliitto on pyhä asia … ja tehän tiedätte, etten minä teitä rakasta.
— Eipä se avioliitto äsken ollut teidän mielestänne niin pyhä. Mutta mitä siitä! Kyllä te opitte minua rakastamaan, ja silloinhan liittomme on pyhä.
— En ikinä sitä opi. Ennemmin toki kuolen.
— Vai niin, kaunis neito? Mutta minä, Oskar Hormio, en kaksi kertaa samana päivänä ota vastaan rukkasia, en Linda Ansamaaltakaan! Mikä on minun, on minun. Te olette antanut sananne ja minä pidän siitä kiinni, ja nyt meidän on paettava yhdessä, sillä muu ei ole minullakaan edessäni!
Tämän sanottuaan Hormio, läähättäen vihasta ja intohimosta, silmät verisinä, syöksyi Lindan kimppuun ja kaappasi hänet syliinsä. Tyttö kirkaisi ja ponnisti vastaan, mutta raivostunut ja hullu mies oli ylivoimainen. Pusertaen koko voimallaan tyttöä rintaansa vasten hän ryntäsi kantamuksineen konttorihuoneeseen ja sieltä eteiseen. Linda makasi pyörtyneenä hänen käsillään.
Mutta eteisessä kohtasi nimismiestä odottamaton este.
— Seis mies! komensi tohtori Grahn, joka revolveri ojona seisoi suorana ja kookkaana ulko-oven edessä. — Lain valvojat näkyvät nykyaikana näyttävän ryöväreinkin osaa… Laskekaa neiti Ansamaa tuonne penkille… ja Mari pitää hänestä huolta… Mutta te, Hormio, otatte vaatteenne ja korjaatte luunne tästä paikasta niin pian kuin mahdollista… Totelkaa, revolveri on ladattu ja tohtori Grahn on tunnettu voimistaan.