— Hei pojat, kasakat ajavat meitä takaa! hän huutaa tovereilleen, — lisätkää vauhtia, minkä ennätätte!
Moni silmä vilkaisee taaksepäin ja salaman nopeudella kulkee tieto oppaaseen saakka, joka ensimmäisenä eteenpäin kiitää.
— All right, pojat, huutaa hän vastaukseksi, nyt pistetään kilpaa, ja kun tuohon metsään päästään, olemme suojassa, sillä sen lumen peittämille kiville ja kannoille eivät kasakat osaa meitä seurata!
Hurjaksi kiihtyy hiihtäjien vauhti. Pakkanen polttaa poskia ja hengitys käy raskaaksi, mutta metsän ranta lähenee pitkin askelin. Takaa-ajajien huudot yltyvät myös ja äkkiä pamahtaa talviyön hiljaisuudessa kaikuva laukaus ja kuula vinkuu hiihtomiesten ohi.
— Älkää hajaantuko, pojat, pysykää jonossa vain, niin ei ole hätää, huudahtaa taas opas rohkaisevasti ja hänen neuvonsa kulkee silmänräpäyksessä perimäikseen mieheen.
Yhä kiihtyy hiihtäjien vauhti, yhä kuuluu takaa uusia laukauksia, mutta jo on opas ennättänyt metsän laidalle ja hävinnyt puiden suojaan, ja mies mieheltä katoaa hiihtäjien pitkä jono näkyvistä talvisen Tapiolan hämäriin sokkeloihin. Lumiaavikolla on enää vain meluava kasakkajoukko, joka metsänrinteelle päästyään pian huomaa jatkuvan takaa-ajon mahdottomaksi. Hevoset kompastuvat näkymättömiin kuoppiin ja tuuheat lumiset oksat lyövät miehiä vasten kasvoja. Kiroillen ja meluten heidän täytyy palata takaisin tyhjin toimin.
Ja silloin kuukin vetää pyöreän naamansa leveään hymyyn…
Puolentoista tuntia myöhemmin oli hiihtomiesten joukko, eksytettyään kekseliäillä tempuilla mahdolliset takaa-ajajansa, saapunut määräpaikkaansa meren rannalla, suureen taloon, jonka avarassa tuvassa he nyt loimuavan takkavalkean ympärillä lepuuttivat jäseniään, jatkaakseen sitten matkaansa kompassi yksin oppaana, aavalle jään peittämälle meren selälle. Iloisesti jutellen istuivat siinä nuoret miehet, mitkä lattialla, mitkä jakkaroilla ja tuoleilla, ja riittihän heillä juttelun aihetta, sillä niin jännittävää matkaa ei ollut vielä yhdelläkään "plutoonalla" ollut. Yhtä hyvin kuin he tässä nyt loikoilivat terveinä ja tyytyväisinä olisivat voineet maata verissään lumiaholla tai juosta kilpaa kasakkaratsujen kanssa nagajkojen kannustamina. Nuorten tavalla he ilakoitsivat ja nauroivat nenästä vedetylle viholliselle, nyt kun vaara oli onnellisesti ohi.
Ovi aukeni ja heidän oppaansa, eversti Ansamaa, joka oli puuhannut ulkona, astui tupaan. Yhtenä miehenä nuorukaiset hypähtivät pystyyn kunnioitustansa osoittaakseen. Heidän silmänsä loistivat hyvästä mielestä ja ihastuksesta. Eversti teki torjuvan liikkeen kädellään.
— Olkaa vapaasti kuin kotonanne, lapset, hän kehotti, — pienikin lepo on paikallaan, sillä teillä on pisin taival vielä edessänne… Tässä tulee vähän suuhun pantavaa, sillä vasta alkanut vuorokausi tulee kysymään voimianne.