Everstin kintereillä seurasi emäntä kahden piian kanssa, käsivarsilla suuret kantamukset, joita he alkoivat järjestää pitkälle pöydälle tuvan toisella seinällä. Heidän siinä häärätessään ja kulkiessaan ulos ja sisään selitti eversti, että ruoka oli enimmäkseen kylmää, sillä kiireessä ei voinut herkkuja vaatia eikä aikaa ollut tuhlaamisen varalle, mutta paistettuja perunoita saataisiin ja kuumennettua maitoa ja kaiken päälle kahvia, johon kaikkeen nuoret miehet, joilla ei suinkaan suurenmoisia vaatimuksia ollut, tietysti ilmaisivat kiitollisen tyytymyksensä.
Pian istuttiin pöytään aterioimaan, ja sill'aikaa kuin toiset nauttivat ruuista hyvällä halulla, maisteli eversti kupistaan kuumaa maitoa ja piti nuorille pienen puheen, jota he syödessään ja juodessaan tarkasti kuuntelivat.
— Kello on nyt neljä ja ennen päivännousua täytyy teidän olla ainakin peninkulman päässä rannasta. Aivan kohta saatte siis ajaksi jättää Suomen, nuoret ystävät. Tämä hetki, jonka vielä vietätte kotimaassanne, on vakava hetki, se on eron hetki. Ja eron hetkellä ihminen ei tiedä, koska jälleennäkeminen tulee tapahtumaan. Ihminen päättää, Jumala säätää, sanotaan. Toivomme on, että iloisina ja reippaina saatte palata vapautettuun isänmaahanne, mutta voivathan asiat kääntyä toisiksikin, eikä teidän sovi silmät ummessa lähteä näin tärkeälle retkelle. En tunne teitä henkilökohtaisesti, pojat, mutta olemme eläneet yhdessä muutamia jännittäviä tunteja, ja yhteiset vaarat, yhteiset seikkailut lähentävät ihmisiä nopeasti toisiinsa. Kuvittelen edustavani teille isänmaatanne, jota rakastatte ja tahdotte palvella henkenne kaupalla, ja suokaa minun sen tähden eromme hetkellä evästää teitä muutamilla ajatuksilla. Pankaa mieleenne, pojat, vanhan everstin sanat… Me emme elä enää ajassa, jolloin sotaa kevytmielisesti ihailtiin. Tällä hetkellä käydään maailmassa laajuudessaan ennen kuulumatonta sotaa, mutta kukaan ajatteleva ihminen ei enää hyväksy sotaa semmoisenaan. Meissä miehissä juoksee seikkailuhaluinen veri, mutta me olemme nykyään siksi valistuneita, että tuolle halullemme osaamme etsiä tyydytystä muualta kuin sotatantereelta. Nykyistä maailmansotaa ei käydä seikkailunhalun tyydyttämiseksi. Sen juuret ovat syvemmällä — yksilöiden ja kansojen itsekkäisyydessä ja kehittymättömyydessä. On kansoja tämän maan päällä, joiden elämänhalu suuntautuu toisten kansojen hallitsemiseen ja sortamiseen; semmoiset kansat ovat ihmiskunnan veljeyden nimessä pelottavia. Semmoisia on esim. Englannin kansa. Sehän ei ole itsessään suuri. Mutta sen ahneus ja vallanhimo ovat saattaneet sen valtikan alle kolmannen osan maailmaa. Ja kuinka onnellinen esim. India Englannin holhouksen alaisena on? Semmoisia on myöskin Venäjän kansa. Siinä on moskovalainen kantajoukko, joka on anastanut Suomet, Karjalat, Itämeren maakunnat. Puolat, Galitsiat, Ukrainat, Kaukasiat, Siperiat j.n.e., ja me tunnemme kaikki liiankin hyvin, kuinka onnellisia vieraat kansat ovat moskovalaisen valtikan suojassa. Olisiko Saksan kansa myöskin samanlainen? Nykyään puhutaan paljon Saksan barbaarisuudesta, viitataan Slesvig-Holsteiniin ja saksalaiseen Puolaan, mutta tunnustakaamme totuus: Saksan keisarikunta on nykyajan historiassa siksi nuori, ettemme vielä kykene sitä suurvaltana ja toisten sortajana arvostelemaan. Sillä ei ole ollut tilaisuutta näyttää, miten se suurvaltana menettelisi, sillä sen suurvallaksi kohoamista ovat juuri Englanti, Ranska ja Venäjä kaikin mokomin koettaneet estää. Nykyinen sota on kyllä toiselta puolen Saksan pyrkimistä suurvallaksi toisten rinnalle — ja se pyrkimys on yhtä oikeutettu kuin toistenkin, — mutta syvemmin katsoen tämä sota on aiheutunut kansojen väsymyksestä, väsymyksestä sortoon ja orjuuteen. Saksakin on vain vitsa kohtalon kädessä, sillä sodan sisäinen tarkoitus on kaikkien kansain, pientenkin, vapautus ja tasa-arvoon nousu. Saksa on maailman vitsa ja Saksan kautta käy täytäntöön historian tuomio sorron ja väkivallan yli. Me suomalaiset olemme pieni kansa ja puolueeton kansa. Jos te ja minä ja monet muut suomalaiset asetumme Saksan puolelle tässä sodassa, ei tämä tapahdu vihasta venäläisiä kohtaan eikä halusta kavaltaa laillista hallitustamme. Se tapahtuu siksi, että ymmärrämme hiukan historiaa ja osaamme vetää johtopäätöksiä tulevaisuuden suhteen. Otaksukaamme, että liittolaiset tässä sodassa voittavat. Mitä meillä silloin on odotettavissa Suomessa? Vapauttako, itsenäisyyttäkö? Meidänkö takiamme, pienten, sorrettujen kansain takiako Englanti, Ranska ja Venäjä luopuisivat anastushalustaan ja vallanhimostaan? Meidänkö vapautemme ja itsenäisyytemme takia he olisivat verensä vuodattaneet? Emme saata olla niin sokeita, että sitä uskoisimme. Tiedämme varmaan, että niin kauan kuin Venäjä pysyy yhtenäisenä valtakuntana, se ei saata päästää meitä itsenäisiksi, vaikka siinä hallituksen muutoskin tapahtuisi. Ainoastaan jos Saksa voittaa, tai ainakin jos Saksa kestää niin kauan, ettei kukaan voita, — ainoastaan silloin koittaa kansojen vapautuksen päivä. Ja niin ollen, kuinka me suomalaiset yksilöinä saattaisimme olla muuta kuin Saksan puolella sekä hengessämme että teoissamme, mikäli tämä on mahdollista? Jos vähänkään rakastamme isänmaatamme, kuinka saattaisimme liittyä niiden puolelle, jotka isänmaatamme sortavat, jotka estävät sen vapaata kehitystä? Ja kuinka saattaisimme olla liittymättä niihin, joilta olemme uskontomme ja tietosivistyksemme saaneet ja joiden oma historiallinen tehtävä vaatii, että pienten kansojen itsenäisyys toteutuu, että esim. Venäjän luonnoton jättiläisvaltio hajaantuu luonnollisiin alkuosiinsa… Edustaen hengessäni yhteistä suomalaista isänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille kaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä työssänne… En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat, ja Suomen malja!
Näin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis esimerkkiä kalpeina liikutuksesta.
— Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa, ylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat kannustavina kääntyneet, — me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä kaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me olemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella niin kuin isänmaamme olisi puhunut — niin kuin me toivomme, että Suomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin pakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin palaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän rinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi, ettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että tekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa tuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille kalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea niin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen äänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!
— Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti viidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista…
Ja nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa hohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti Ansamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen velvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai vuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako vaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai kääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä jotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen. Kotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä mitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa painetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet — viekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että olivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt saattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana, silloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä itse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin luultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan…
— "Pahimpaan", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen, — pahimpaan — niinhän ihmiset sanovat — mutta onko minun kannaltani olemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää tarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin meidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, "salapukuinen siunaus"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi, voisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja ylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan…
— Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi sydämessään.
Hän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut taannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin ja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä paistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli hiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus metsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.