Hänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla kysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi, että jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen omista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja vääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana palkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei tämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen käsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä kiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin salaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli häntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt? Olikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että oli suorittanut elämänsä "siunauksellisimman työn"? Sillä niinhän tuo ennustus sanoi, että "silloin hän olisi suorittanut elämänsä siunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt". Se ei tapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti; — omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu tuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?
— Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma minua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani, hän itsekseen hymyili. — Mutta yksin nyt olenkin, yksin … eli kahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni vapaasti puhua ja muistella menneitä … muistella sitä suurinta, suurinta, mitä se on kokenut…
Ja hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien rikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen — tuon yhden tunnin "maailman viisaamman ihmisen" luona, tunnin, josta oli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka oli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka hän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei hän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.
Hän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti rakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli melkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että tyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana oli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille, saavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut mielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti uskollisena… Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa… Mutta mitä siitä? Hän oli matkalla — kauppamatkalla Nellyn isän asioissa — ja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa toinen matkustavainen — hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen, — johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän käydä "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen" puheilla. Merkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin vastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli pitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi ihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!
— Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin avattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti kummallisen aavistuksen hänen sydämessään. — Mutta ainoastaan rohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?
Riemumielin hän kiitti — "en pelkää mitään maailmassa", hän kehui, — ja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli kulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.
Toimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi ulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen oli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen poikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös… Viisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän tiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet tervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.
Hän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan, ja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu millekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan vaikeuksia kestänyt … olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli, jos petoeläimiä olisi näkynyt…
Vaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka kahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion sisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja ojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan ovi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu tuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen muodostivat kuin yhtenäisen oven. "Kuinka nuokin elävät ruusut noin tuoreina pysyvät", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään verhoon…
Samassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet pienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan sihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä kätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan. Hämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja tuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven ulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas riippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä juolahtivat vielä kerran vieraan sanat "ainoastaan rohkea" ja hän tuli ajatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin koetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, — mitä hän kuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja päättävästi hän astui eteenpäin.