Läpi monien hirmujen hän kulki, — niitä ei nyt kannattanut muistellakaan, — mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän kuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti hänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli äänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä nimeltä.
— Olavi Ansamaa! se lauloi, — Olavi Ansamaa!
Ääntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi kuin amerikkalaisten.
Ihmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa luolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva ääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille syrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman ihmisen".
Perimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui jalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö. Mutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset jalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin saakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui käsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn henkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä säteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta, jollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin valmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui polvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.
— Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi tuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni — ja hän, Ansamaa, saattoi vieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen äänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi katseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että intiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka lehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:
— Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le lire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen teille.
Hän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta ymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi oli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen — tämä viisas muukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka kutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu — saattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän, Ansamaa, kuunteli tarkasti:
— Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer, pourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez. Mais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe. Abandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et l'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de Dieu.
[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla toivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään ei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu. Jättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan, niin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä autuutta kohti.]