Eversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne, haki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen kotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.
Lähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman puolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja tohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli tulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet minun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai jokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti pujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien vierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.
Kyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla. Kun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä sattui häneen.
— Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, — tuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet levottomia… Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti, Mari, ja ilmoita neidille.
— Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, — menen kohta itse.
Hän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen tuijottivat.
— Olen ollut asioilla koko yön… Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia, maistuu se oikein hyvältä — juon heti kupin täällä, jos on valmista…
Kahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi kädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota kahvin isännälle paremmassa huoneessa.
— Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, — ketä siellä on?
Se oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus ja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme hirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies — ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! — olivat väkisin tunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita — mitä niistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen kuultu!