— Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan huolissaan sanoista "väkisin tunkeneet".
— Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille…!
— All right, ei sitten hätää… Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli näin aamutuimaan… Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa työtänne… Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa tohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä… Nousen sitten tältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin esitän itseni kutsumattomille vieraille…
Kun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja tohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja tohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui syvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka tuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.
— Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut! Niin … me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.
Tohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.
— Rakkaat ystävät, vastasi eversti, — näen, että olette valvoneet koko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen. En aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä suoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan, eikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa… Suokaa nyt kuitenkin anteeksi, että minun tähteni näin…
— Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, — aivan toiset asiat meitä nyt huolestuttavat… Täällä on tapahtunut kummia sinun poissa ollessasi… Joko tiedät, mikä sinua odottaa?
— Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin kyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus paraillaan on käynnissä…
— Niin … jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he odottavat sinua… Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä … kerro sinä, Helmer.