— Niin, selitti tohtori, — kellon neljän tienoissa tulivat. Soitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme venäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin, ettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi kaikkien puolesta: "kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme täällä, kunnes hän tulee."
— "Mitä te sitten aiotte everstille?" kysyin. Hormio selitti: "poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan." — "Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä", sanoin, "mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia teillä on hänen syyllisyydestään?" — "Todistuksista kyllä me pidämme huolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin", hän sanoi ja näytti paperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. "Tässä esimerkiksi on passi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa kulkeva ihminen semmoista tarvitse!" Minun olisi todella tehnyt mieli lyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin… Mikähän sekin passi lienee ollut?
— Halloo, huudahti eversti, — passi! Sen unohdin pöydälle. Se on kyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni Helsingistä… Kas, kuinka langat punoutuvat!… Se olisi minun pitänyt arvata…
— Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.
— Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.
— Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut ja vievät sinut pois … ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni kanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen monta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut, isä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä tehnyt… Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän sanoi, että sinä olet "oikein valinnut". Sen tähden olen myös koko ajan sisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun askeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme kaiken onnemme…
Linda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen rintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta oli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät kaikumaan hänen sieluunsa — juhlallisina, täynnä surua ja täynnä suurta aavistusta. "Nyt me olemme kaiken menettäneet." Oliko tämä merkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta samalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen hän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt hänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt — menettänyt viimeisenkin uskon itseensä…
Aivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi nyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:
— Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani… Ei sotilaan tytär sillä tavalla saa surra… Ja kyllä minä osaan olla rauhallinenkin…
— Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, — isäsi ei juuri tunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi pahantekijäksi… Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja koska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme keskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä oikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.