— Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa tunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa tarkoituksessa.
Hän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta, mikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään liikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin kauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.
— Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa. — Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla, ja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden tyhjäksi.
— Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti. — Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen perästä minulla olisi ollut onnen päivää… Pikemmin arvostelen ajattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin hankkeisiin… Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi avoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää…
Ja eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:
— Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi! Jos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä vielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan muurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?… Ehkä olisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa…
Veri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi pelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka äkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.
— Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. — Minunko tähteni?
— Sinun tähtesi tietenkin … ja meidän onnemme tähden.
— Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?