— Well, en tahdo sanoa … asioita voi katsoa monelta kannalta … miehekästä se ei ehkä olisi…
— Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.
Eversti ei vastannut heti.
— Entä jos olisi? hän sitten sanoi, — etkö sinäkin, lapseni, ollut valmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että minä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni…
— Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria vastaan…
Ja ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen tasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:
— Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet tehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme parasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan, ymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa puhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat Suomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä ja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me muut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä tai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi puhdasta mainetta? Kuinka minä voisin pyytää sinulta semmoista, joka ei olisi yhtäpitävää ja sopusoinnussa entisten epäitsekkäiden ja jalojen tekojesi kanssa? Kuinka voisin pyytää, että sinä nyt minun tähteni ajattelisit itseäsi, kun koko elämäsi on ollut toisten hyvän ajattelemista? Ei isä, anna minunkin ottaa osaa suureen työhösi! Anna minunkin jonkun verran kieltää itseäni!… Eikö totta, Helmer? Sano sinäkin isälle ajatuksesi.
— Ehdottomasti on totta, mitä Linda on puhunut, vastasi tohtori.
Eversti oli kuunnellut liikutettuna tyttärensä sanoja: noin juuri hänen Lindansa tuli puhua… Onnellisesti hymyillen ja melkein ujosti hän kysyi:
— Ettekö siis, rakkaat ystävät, tuomitsekaan vanhan everstin tekoja vääriksi ja maata kavaltaviksi?