— Kuinka suomalaisina sitä voisimme tehdä, kun olemme harkinneet asiaa! vastasi tohtori empimättä, ja Linda huudahti:
— Ellei asia olisi puhdas ja jalo, et sinä, isä, olisi siihen antautunut.
— Kiitän teitä, lapset, sanoi eversti ja hänen äänensä vapisi, — parempaa lohdutusta en tarvitse vankilassa istuessani. Nyt ei pimeinkään koppi ole minulle synkkä, kun tiedän, että te olette käsittäneet vanhan sydämeni hyvän tarkoituksen… Sinun luvallasi, Linda, en siis yritä lahjoa venäläistä kapteenia… Totta puhuen paljas ajatuskin inhottaa minua… Mies seisokoon aina tekojensa takana ja kantakoon niiden seuraukset… Sitä paitsi uskon, että tekoni kantavat muutakin hedelmää kuin vain vankeutta itselleni. Vielä koittaa päivä, jolloin Suomelle on oleva hyödyksi se, mitä me nyt olemme tehneet. Kun Suomi kerran itsenäisenä valtiona ottaa osaa Euroopan politiikkaan, silloin muistellaan meikäläistenkin tekoja ja tunnustetaan, että ne osaltaan painoivat vaa'assa Suomen hyväksi, silloin kuin Euroopan valtakunnat tekivät päätöksensä Suomen valtiollisesta riippumattomuudesta.
He istuivat kaikki kolme ääneti jonkun aikaa. Ilmassa oli juhlatunnelmaa. Vihdoin eversti nousi ja sanoi:
— Eron hetki lähenee, lapset… Tehkäämme tämä ero niin kevyeksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Minulla on ehdotus. Sinä, Linda, toimitat, että valmistavat juhla-aamiaisen … kuinka monta noita tuolla alhaalla taas olikaan?
— Neljä, Hormio ja kolme venäläistä, ilmoitti tohtori.
— Ja meitä on kolme, jatkoi eversti, — juhla-aamiaisen siis seitsemälle hengelle. Ovathan nuo vieraamme viettäneet yönsä kuivin suin. Eivät arvatenkaan pane pahaksi, jos kutsumme heidät aterioimaan, ennen kuin vankilaan lähdemme… Se on samalla kuin sovitusjuhla, niin ei jää ikäviä muistoja kenellekään… Eikö niin, Lindaseni?
— Oi isä, mikä sydän sinulla on! huudahti Linda ja heittäytyi uudestaan isänsä syliin. — Sinä muutat pimeyden päiväksi ja murheen riemuksi!… Oletteko huomanneet, että aurinko on noussut ja että sähkölamppujen valo on kalvennut hyödyttömäksi?… Äsken, juuri kun päivän ensimmäiset säteet tulvivat sisään ikkunasta ja kultasivat sinun tummia kutriasi, isä, tuntui minusta äkkiä, että äidin sanoissa "ikuisuudessa ei ole hätää" piili jokin salaperäinen merkitys ajankin suhteen. Minusta tuntui, että meillä ei ole syytäkään antautua murheen valtaan. Tuntui, että ennen pitkää tulee jotakin suurta tapahtumaan, jotakin suurta, joka mullistaa kaikkia pikkumaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä … tai näyttää, että se, jota nyt pidetään vääränä ja kapinallisena, onkin oikeata ja laillista ja kaunista, kun se on rakkaudesta tapahtunut… Oi isä, en tiedä, mitä se on, mutta aavistan, että tulee tapahtumaan sellaista, joka sinutkin vankeudesta vapauttaa… Tämä eromme ei ole ainiaaksi. Tulemme vielä tapaamaan … ennen pitkää… Ja jos veisivät sinut Siperiaan, seuraan tietysti mukana…
— All right, Linda, aikamme on täynnä yllätyksiä … ehkä hyvinkin saattaa tapahtua jotain semmoista…
— Varmasti tapahtuu, isä… Etkö sinäkin, Helmer, usko niin?