— Minua! Mitä asiaa hänellä minulle olisi? Samassa aukeni ovi ja nimismies Hormio astui huoneeseen. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, keskikokoinen, lihavahko, karkeapiirteinen mies. Hän ei esiintynyt edukseen mustassa hännystakissaan, vaikka näkyi, että hän oli huolellisesti pukeutunut. Linda ei ollut koskaan voinut häntä oikein sietää, sillä hänen kaupunkilaismaisen kohteliaisuutensa läpi kuulsi usein nousukkaan monessa suhteessa sivistymätön ja yllättävä sieluelämä.
Kun tervehdykset ja onnittelut eversti Ansamaan syntymäpäivän johdosta oli suoritettu ja kun vieras isännän käskystä oli siirtänyt tuolin itselleen "juttutuvan" lähettyville, lausui eversti hymyillen:
— Veli Hormio tahtoi puhutella joko tytärtäni tai minua, mutta ehket pane pahaksesi, saadessasi tavata meidät molemmat?
— Päinvastoin, minulla on kunnia kiittää… Velvollisuuteni onkin pyytää anteeksi, että rohkenen häiritä teitä, neiti Ansamaa, ja setä everstiä, näin ennen vieraiden tuloa, mutta asiani on kiireellistä — niin, ainakin minulle kiireellistä laatua…
— Vai niin … häiritsemisestä älkäämme puhuko … mutta — oikeinko virka-asialla?
— Ei, ei, — eipä juuri niinkään … no, tavallaan minulle…
— Ehkä on parempi, että minä poistun, virkkoi Linda kohteliaasti, — jos nimismiehellä on isälleni puhumista?
— Olen päinvastoin kiitollinen, jos suvaitsette jäädä. Asiani koskee yhtä paljon … ei, milteipä yksinomaan teitä, neiti Linda.
Eversti Ansamaa loi leikillisen, ilkkuvan katseen tyttäreensä. Linda ei voinut salata hämmästystään nimismiehen sanojen johdosta, mutta ajatteli samalla itsekseen, että siinä tapauksessa ei ollut syytä levottomuuteen isän puolesta.
— Sitten tietysti jään, hän sanoi Hormiolle, ja olen sangen utelias tietämään, mistä syystä nuori tyttö on joutunut herra nimismiehen huomion esineeksi.