Tämän jälkeen tavattiin silloin tällöin. Muistan leikillä
kysyneeni:
— Ettekö te kerran alkukesällä kulkenut ohitseni maantiellä, kun
minä olin pellolla kuokkimassa?
Sinä sävähdit tulipunaiseksi ja heitit minuun aran katseen, aivan kuin olisit epäillyt minun aikovan tuomita sinua jostain julmasta tyhmyydestä. Vastasit lyhyesti:
— Kuljin.
— No, sittenhän oikeastaan olemme vanhat tuttavat, peruutin minä hymyillen ja lisäsin, kättä tarjoten: — nimeni on Eero.
Ja sinä pääsit pälkähästä, vieläpä lämpimästi puristit kättäni.
Oikein tuttaviksi emme kumminkaan tulleet, ennenkuin jouduimme molemmat yhteen hommaan. Kylään oli toimeenpantava seuranäytelmä, ja kumpikin saimme osamme. Harjoteltaessa minä, joka pienestä saakka olen käynyt teatterissa, pian anastin itselleni johtavan aseman, neuvoilin, määräilin, näyttelin, miten kukin rooli oli tehtävä. Näyttelijöinä oli sekä herras- että maalaisväkeä, mutta huomasin pian, että sinä olit muita tarkkaavampi, ymmärtäväisempi ja innostuneempi. Ja se oli sinulle hyvä suositus minun silmissäni, vaikken suinkaan tullut ajatelleeksi, että olin sinuun erityisesti kiintymäisilläni.
Kun sitten juhlapäivä oli tullut ja näytelmämme oli onnellisesti suoritettu, saimme osaksemme runsaat kätten taputukset, hyvä-huudot ja kiitokset. Jouduin tästä vähän huumeeseen, sillä itsekkyyteni kuiski: sinulle tulee suurin osa ylistyksestä. Rintani tuntui keveältä ja ikäänkuin paisuneelta, mutta mieleni oli rauhaton ja minä halusin yksinäisyyteen haaveilemaan. Tuvassa tanssittiin teatterin jälkeen, mutta pian minä sieltä pujottausin ulos puutarhaan, jonne houkutteli hohtava kuuvalokin.
Harhaillessani ruohikoilla ja hiekkakäytävillä tunsin äkkiä jonkun takaa tarttuvan käsivarteeni ja kuulin sinun äänesi kuiskaavan:
— Etsin sinua. Arvasin sinun olevan täällä ulkona. Tuvassa oli liiaksikin lämmin.