— Etsitkö minua? toistin melkein säpsähtäen, ja tiedätkö mitä?
Vaikka olin ajatellut kaikkea muuta kuin sinua, kävi samassa ilon
väre läpi ruumiini.
— Niin, minä tahdoin vielä yksityisesti kiittää sinua, Eero, siitä, että teatterimme onnistui niin hyvin. Se on kokonaan sinun ansiosi. Minä olin ollut niin levoton itseni tähden.
Ah, kuinka tuo kiitoksesi teki minulle hyvää. Se haihdutti levottomuuden rinnastani — haihdutti itsekkyydenkin.
Ja nyt seurasi lumoava hetki. Muistatko, Aarno, tuota yötä? Istuimme syrjäisessä lehtimajassa puutarhan toisessa päässä, kuuhut heitti hopeansa lehvistön läpi, etäältä soivat valsin sävelet hyväilevän suloisina. Puhelimme ensin illan tapahtumista, molemmat olimme innostuneet näytelmätaiteeseen ja haaveksimme näyttelijä-elämästä, mutta yhtäkkiä käännyin suruiseksi ja rupesin kertomaan itsestäni. En tiennyt oikein, mitä tein. Kerroin olevani ilman ystäviä, ei ollut koulussa toverieni joukosta kukaan minusta pitänyt, semmoisesta yksinkulkijasta ja haaveksijasta kuin minä olin. Sentähden välistä orpo kaipasinkin ystävää, jolle olisin voinut tunteeni ja tuumani uskoa.
En unohda koskaan sinun osanottavaa ja lohduttavaa katsantoasi, kun laskit kätesi hiljaa hartialleni ja hellästi lausuit:
— Ne toverisi eivät sinua tunne, Eero. Minä pidän sinusta.
Kuinka tuo tunnustus teki minut onnelliseksi, Aarno. En keksinyt vastausta mitään, vaan ojensin sinulle käteni. Ja kauvan, kauvan istuimme ääneti ja kuuntelimme kaukaista soittoa. Sitten me kuin yhteisestä päätöksestä nousimme ja palasimme tupaan.
Mutta kumma, seuraavina päivinä ujostelimme toisiamme emmekä etsineet tilaisuutta puhua kahden kesken. Vasta viikon perästä sattui itsessään vähäpätöinen tapaus, joka oli omansa ratkaisemaan suhteemme.
Olimme lähteneet toisen kylän huveihin, tällä kertaa vieraina. Näytännön ja muun ohjelman loputtua oli tavanmukaiset tanssit, joihin sinä hyvänä hyppääjänä innolla otit osaa, minun parhaasta päästä katsellessani, millä taitavuudella ja kestävyydellä sinä pyöräytit tyttölöitä, tuttuja ja tuntemattomia. En kuitenkaan yksinomaan ihmetellyt, ihaillut; tunteihini sekottui vähän katkeruuttakin, kun sinä niin hartaasti hääräilit muitten kanssa etkä näyttänyt minusta yhtään välittävän. Olin mielestäni syrjäytetty, hylätty ja kaipasin pois tästä meluavasta joukkiosta. Hain itselleni tyyssijan avatun akkunan laudalla, josta sain ikäänkuin etäältä seurata silmilläni karkelevan kansan keikkauksia ja nähdä sinunkin ponnistuksesta punottavia poskiasi, kun sinä kiidit ohitseni, käsi vankasti kiedottuna tytön vyötävyksille. Mutta silmänräpäyksessä kaikki muuttui, kun kallistuin taaksepäin ulos ikkunasta, toisella kädellä pitäen kiinni keskipylväästä. Siinä ympäröi minua synkkä syysyö, jonne jyske ja melu kuului paljon heikommin. Mutta se oli rauhaisa ja viileä ja kuunteli myötätunnolla sydämeni valitusta. Oli minulle jonkunlainen nautinto ajatella, että "tuolla nuo ihmiset pitävät lystiä eivätkä aavista, että heidän keskellään on yksi, jonka mielestä se kaikki on tyhjää leikkiä".
Aurinko teki jo nousua, kun lähdimme kotia ajamaan. Meitä oli viisi henkeä samoilla rattailla. Takalaudalla istui kaksi tyttöä, edessä istuimme sinä, minä ja eräs meidän kylän poika. Aamu-ilma oli kolea ja kostea ja kylmä meitä puistatti, kun olimme ilman päällysvaatteita. Koetimme sentähden pysytellä lämpiminä laulamalla ja hoilottamalla. Lienemme näyttäneet aika markkinajoukolta, kun ajaa hyryttelimme kivistä tietä, täyttä kurkkua huutaen ja laulaen, haastellen ja nauraa hohottaen. Muistatko, kuinka ylimielisen hilpeitä olimme? Siitä huolimatta piili sydämessäni yhä sama epämääräinen kaiho.