Yhtäkkiä pälkähti päähäni kysyä sinulta:
— Paleletko, Aarno?
— Vähäisen, vastasit, ja samassa kiedoin käteni vyötäisillesi ja sanoin luottavasti:
— Näin saat nähdä, että lämpenet.
Silloin, tiedätkö, tapahtui minulle kumma. Kaikki epäselvä ja etsivä ikävä häipyi sielustani, ja minä ymmärsin, että sinä olitkin kaihoni esineenä. "Sitähän minä tahdoinkin, että olisin varma sinun ystävyydestäsi, että saisin olla kahden kesken sinun kanssasi, purkaa sinulle sydämeni, kertoella sinulle ihanteistani ja aatteistani, ja että sinä kuuntelisit sanojani mielihyvällä, katsoisit minuun totisilla, hellillä silmilläsi ja laskisit kätesi hartialleni!" Niin, minä ymmärsin, että rakastin sinua, ja olin sanomattoman onnellinen.
Ummistin silmäni, unohdin laulaa, unohdin, missä olin, kun toinen tytöistä nykäsi minua selkään ja huusi:
— Eihän se Eero enää laulakkaan!
Samassa käännyit sinäkin minun puoleeni ja kysyit puoleksi kummeksuen:
— Todellako nukuit?
— Nukuin? toistin närkästyneenä, mutta lisäsin kiireesti: — no, jos olisinkin, kun te niin makeasti kehtolaulua hyrähytitte…