Sadekuuro meidät yllätti. Poikkesimme tieltä ikivanhan, pilvenkorkuisen "herraskuusen" suojaan. Siellä seistessämme ja katsellessamme toisiamme hymyilevin silmin, sanatulva äkkiä loppui kesken, puheemme taukosi. Aivan kuin hämmästyimme, ja molempain silmistä loisti sama kysymys:
— Sinäkö se nyt olet minun ystäväni, minun uskottuni!
Ja sitten silmämme lisäsivät:
— Kaunishan sinä oletkin!
Ja huulemme vetäysivät hymyyn, ja sulan riemun hurmaamina
heittäysimme toistemme kaulaan ja suutelimme…
Ja se se nyt oli kertomukseni kahdesta pojasta, jotka tulivat
ystäviksi.
Koko tämä mennyt vuosi, Aarno, on ollut kuin autereinen kesäpäivä, kuin onnen kultainen tarina, josta lapsina unelmoimme. Kuinka elämä sentään on ihana ja maailma mielityinen! Kuinka ihmiset lienevät hyviä ja jaloja! Mutta jos tässä elämässä on suruja ja murheita, niin minä vain sanon: tulkaa, en teitä pelkää. Molempain meidän puolesta minä rukoilen: jospa voisimme tulla tämän elämän ja tämän ihmiskunnan, tämän maan ja tämän kansan arvoisiksi, jospa voisimme imeä tästä elämästä kaikki mikä on voimallisen suurta ja tenhoavan kaunista, että, kun päivämme kerran päättyvät, tätä maata palvellen, tämän kansan onnen eteen työskennellen kuoloon kaatuisimme.
Huomenna kun tapaamme, saat sinä tämän kirjeeni. Se on sinulle kirjotettu, se on sinulle omistettukin
ystävältäsi Eerolta.'
Tätä vanhaa muistiinpanoa lukiessaan Eero hymyili, mutta hänen silmänsä olivat kyyneltyneet. "Olenhan ollut onnellinen minäkin", hän ajatteli, "olen, olen. Ei aavista Aarnokaan, mitä tähän olen kirjottanut, en tullut sitä hänelle näyttäneeksi. Enkä näytäkkään. 'Tempi passati' nuo ovat. Mutta minä olen sama vielä, samaksi jään. Yhtä lämpimästi rakastan sinua, Aarno, kuin ennenkin, yhtä lämpimästi teitä kaikkia." Ja niinkuin punertava, lemmenvärinen ruusu huokuu aistimiin tenhoavaa tuoksua, niin tuoksahti nyt mieleen suloinen rauha hellivästä sydämestä.