Eero sammutti kynttilän ja otti viulunsa kirjahyllyn päältä. Jousi kädessä hän hiljaa näpitteli ja viritti kieliä ja asetettuaan äänenhimmentäjän paikoilleen, rupesi soittamaan. Sävel sävelen perästä virtasi viulusta huoneen hämärään hiljaisuuteen, muodostuen tunnelmikkaaksi ja viehkeäksi soitoksi. Tämä Bach'in Gavotte ja Musette oli Eeron lempikappaleita, ja hän keijuttikin koneestaan aivan kuin perhosen siivillä tuon keposen Musette'n.
Hän soitti vielä muita saman mestarin sävellyksiä, ja kuta kauvemmas hän soitti, sitä enemmän kiihtyi ja innostui hänen mielensä. Voimakkaina ja raikkaina kaikuivat äänet viulun kielistä, kun viippaileva käsi niitä jousella kosketteli. Pelkoa ei ollut liioin, että talonväki häiriytyisi, koska se makasi tuvan puolella rakennuksen toisessa päässä.
Silloin kuului äkkiä porstuan puolelta jyskettä ja narinaa, kun ovea auki temmottiin, ja heti sen perästä ääniä ja askeleita. "Joko nyt vihdoin kotiutuvat!" ajatteli Eero ja keskeytti oitis soittamisensa. Laskettuaan rakkaan viulunsa hellävaroen sen koteloon, hän katsahti kelloonsa ja jäi ihmettelemään, kun se jo näkyi kahta käyvän. "Missä ovat Aarno ja Tuomo olleet?" iski ajatus kuin salama hänen mieleensä.
Samassa tulijat aukasivat salinsa oven ja Eero kuuli Tuomon puoliääneen kuiskaavan toverilleen:
— Hs, ettei Eero herää…
Joku astui saliin ja toinen kömpi perässä.
— Viis siitä! sopersi Aarnon ääni. — Eero är vår vän, etkö ymmärrä, han är vår vän, amicus noster est… Kuulehan, Tuomo, minä kuulin viulunsoittoa.
— Mitä vielä! kuului taas Tuomo sanovan, — onhan Eeron kamarissa pimeä.
— Jo, men jag hörde…
— Ole vaiti… Missä täällä on tulitikut?