— Kuule, Aarno, ei tämä käy päinsä. Millä hetkellä hyvänsä Eero voi herätä, ja silloin on piru merrassa. Ole hiljaa nyt ja riisu päältäsi — jos osaat.
— Ettenkö osaisi! Ole huoleti… Mutta johan sanoin, että Eero on ystävämme, amicissimus est. Ei hän pahastua saa…
— Kun saisin tuon oven kiinni lykätyksi…
Eeron asema oli käynyt yhä tukalammaksi. Hän olisi tahtonut pujahtaa vuoteeseen toisten tietämättä ja olla nukkuvinaan, mutta sänky oli toisella puolella huonetta. Kun Tuomo lähestyi ovea sitä sulkeakseen, teki Eero äkillisen päätöksen ja astui rohkeasti kynnykselle. Sinne hän jäi seisomaan kalman kalpeana ja hänen silmäinsä katse oli kuin vainotun hirven.
Tuomo, joka oli takitta ja sukkasilla, pysähtyi kuin naulattu keskelle lattiaa, ja hämmästys, kauhistus kuvastui hänen kasvoissaan. Aarno istui taaempana sänkynsä reunalla ja yritti paraikaa vetämään kenkiä jaloistaan, mutta kun huomasi Eeron, jäi häneen tuijottamaan suurilla silmillään, joissa oli juopuneen puoleksi tajuton ilme.
Kotvan aikaa nuo kolme ystävää katselivat toisiaan, ja ainakin Eeron ja Tuomon rinnoissa tunteet riehuivat. Mutta sitten Eero laski katseensa maahan ja tarttui sanaakaan sanomatta oven kahvaan, astui takaisin kamariinsa ja pani oven säppiin jälkeensä. Tämän tehtyään hän hoiperteli sängyn luo ja heittäysi pitkäkseen vuoteellensa.
Silmiään hän ei saattanut ummistaa. Hän yhä näki edessään kauhistuneen Tuomon ja puoleksi tajuttoman Aarnon, ja hänen sydämensä kouristui tuskasta. "Tämäkö vielä piti tapahtuman! Tämänkö tähden he siis ovat minut hylänneet, tämänkö tähden väsyneet meidän uutteraan elämäämme!"
Ja nyt tulvi sanomaton katkeruus mieleen. "Oi, tätä yhteiskuntaa, tätä sivistystä ja kulttuuria — mille teille se ihmislapsia viekottelee. Tämä nyt on se ylistetty yliopistolukujen harjottaminen, 'oman itsensä voittaminen', ahkeraksi, järkeväksi rupeaminen ja epävarman hutiloimisen heittäminen. Luopuneet he ovat minusta ja minun leivättömistä ihanteistani, alistuneet ylivoiman alle, muuttaneet mielensä maailman mukaan; kunnioitettaviksi kansalaisiksi ovat tulleet, — cives academici —, kansalaisiksi, jotka täyttävät velvollisuutensa ja samalla ymmärtävät, että se on epäämätön oman menestyksen ehto, paras keino itse kunniaan kohota. Lapsellisen haaveilemisen ovat hylänneet, ovat omistaneet miehuullisen vakavuuden, ja maailma on heti valmis heitä ilolla tervehtimään… Niin, niin, iloitse, maailma, tämähän on sinun mielesi mukaista…"
Äkkiä valtasi Eeron kummallinen liikutus. Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut. Sydäntä vain ahdisti.
"Minä, joka olin toivonut heistä aivan toista! Olin toivonut, että he kaikissa tapauksissa säilyttäisivät pyhänä uskonsa puhtauteen, siveyteen, miehuuteen. Olin toivonut, etteivät he luopuisi hyvästä, jos kohta luopuivat minusta ja minun pyrinnöistäni…