— Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui professori jäähyväisiksi, — ja jos toiste tahdotte käydä puheillani, olette tervetullut.
Pois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli saanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli täyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta kohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:
"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut. Mutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin ihmistä."
Ja hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.
II.
Kadulle tultuaan hän katseli kelloa. Se oli vastikään täyttänyt seitsemän. "Vielähän olisi hyvääkin aikaa mennä pastorin luo", hän tuumasi itsekseen. Pastori F., jonka edessä hän oli käynyt rippikoulua, oli nimittäin toinen niistä henkilöistä, joita hän pyhiinvaelluksellaan oli päättänyt käydä tapaamassa, ja vaikka hän äsken oli mielestä unohtunut, ilmestyi hän nyt äkkiä muistiin takaisin.
"Vaan mitäpä oikeastaan siellä teen? Kyllähän minä pastorin ajatukset tiedän. Parasta kun tästä rupean kotiin tallustamaan", hän sitten tuumiskeli. Pastorin asunto oli kuitenkin samanne päin kuin asema, joten kysymys saattoi jäädä avonaiseksikin.
Kulkiessaan Eero koetti selvitellä ajatuksiaan ja saada varmaa käsitystä siitä, mitä filosofin luona oli oppinut. Heti silloin muistui mieleen tuo ihmeellinen kertomus parisilaisesta klärvoajantista, ja taas syttyi sieluun omituinen riemun ja onnellisuuden tunne, kun välkähti silmiin, mitä kehityksen aarteita ihmisen tulevaisuudella oli kätkössä.
Ikäänkuin vaistomaisesti Eero uskoi tapauksen todellisuuteen. Oli hän usein kuullut puhuttavan "aavistuksista" eli kuten ranskalaisella nimellä sanottiin "pressentiments", jopa "aaveistakin" ja "unista", ja oli hän itsekin semmoista kokenut, mutta ei hän ollut niistä sen enempää välittänyt, ei ne mitään olleetkaan professorin kertoman kokemuksen rinnalla. Nepä nyt kuitenkin saivat uuden valaistuksen ja muodostuivat itse ennustuksiksi ja lupauksiksi siitä, miksikä ihminen vielä voisi kehittyä. "Onhan paljon enemmän musikalisia ihmisiä, kuin on soittoniekkoja ja säveltäjiä! Niin, musikalisia ihmisiä on aina — soitto surusta syntynyt, murehista muovaeltu —, mutta taiteilijoita ilmestyy silloin, kun olosuhteet ovat suopeita. Miksei samasta syystä tuo meidän silmissämme niin ihmeellinen parisitar voisi olla yksi niitä meidän oloissamme vielä harvinaisia näkyniekkoja, jotka vain ovat huippuunsa kehittäneet sitä taitoa, mikä joka ihmisessä piilee sielun salasoppeloissa?" Semmoinen johtopäätös ei ollut Eeron mielestä luonnoton, koska hän ylipäänsä tahtoi omistaa ihmiselle äärimäiset kehityksen mahdollisuudet ja uskoi, että kuka tahansa olojen ja oman tahdon myötävaikuttaessa saattaisi kehkeytyä miltei ihanteelliseen täydellisyyteen.
Nämä tuumailut tuottivat jonkunlaisen tyyneyden takaisin Eeron mieleen, sillä olivathan ne välillisessä yhteydessä sen pääkysymyksen kanssa, joka oli Eeron ajanut "pyhiinvaellukselleen"; ne vahvistivat hänen vanhaa uskoansa siihen, että ihminen on maailmassa henkisesti kehittyäkseen; uutuudellaan ne viehättivät häntä, saivat mielikuvituksen liikkeelle ja houkuttelivat ihan huomaamatta ajatuksen pois tarkan ja tunnollisen arvostelun ankeista aisoista. Hän kiintyi tuulentupiinsa kuin lapsi leikkiin.