Molemmat kulkivat nyt vieretysten asemasillalla. Valeni oli Eeron enon "hoviräätäli" ja hänen kädestään olivat Eeronkin vaatteet moniaina vuosina lähteneet. Heidän tuttavuutensa oli siis vanhaa alkua ja jonkinlainen ystävyyssuhde oli aikojen kuluessa "pruuvattaessa" muodostunut keski-iässä olevan hyväntahtoisen ja puheliaan räätälin ja avomielisen nuorukaisen välille.
— Vaan mistä Valeni tietää, että minä maalla asun? hoksahti Eero kysymään.
— No, kuulinhan sen jo talvella, kun hovineuvokselle uusi frakki laitettiin valtiopäiviä varten. Tietysti minä heti kysäisin, että missä se Eero herra nyt ollee, kun ei yhtään näkynyt pruuvailtaessa. "Maalle se on muuttanut", sanoi hovineuvos, "lähelle kaupunkia rauhassa työskennelläkseen". — "Vai niin", minä sanoin, "niinhän ne nuoret nykyaikana näkyy pitävän maaoloista enemmän kuin kaupungin elämästä…"
— Eivät läheskään kaikki, keskeytti Eero hymyillen, osaksi Valenin johtopäätökselle, osaksi enonsa kekseliäälle selitykselle: rauhassa työskennelläkseen.
— No eivät kaikki, ei, ei, hätäili räätäli, ikäänkuin olisi pelännyt loukanneensa kumppaniaan, — vaan joko tuo oli kolmas soitto?
— Eikö lie ollut… johan kuuluu vihellyskin! Hyvästi sitten.
— Minun on myös mentävä maalle!
Samalla Valeni kiipesi kolmannen luokan vaunun sillalle, ja Eero oli heti perässä.
Kun he olivat päässeet sisään ja istuneet tyhjään nurkkaan, Eero kysyi:
— Minnekkä te matkustatte?