— Kuulkaa, Valeni, sanoi Eero, — meidän pitää etsiä paikka, minne teidän sairas kälynne sopii viedä. Ettekö täällä lähellä tunne ketään?
— Jospa lähden tiedustelemaan Halikoisella, arveli toinen. — Ehkä se ottaisi, sillä kun on liika huone.
— Lähtekää, mutta joutuun.
Valeni kiiruhti tiehensä, ja Eero kääntyi taas vuoteella makaavan puoleen. Sairas avasi silmänsä ja vähän tarkasteltuaan Eeroa, kysyi:
— Kukas herra on, joka niin köyhästä huolen pitää? Eero nytkähti, mutta sai kyynelet silmiinsä. Tietämättään hän vastasi:
— Samarialainen.
— Samarialainen, toisti vaimo hiljaa ja ummisti silmänsä. Sitten avasi ne taas ja rupesi vaikeroimaan:
— Voi, voi, minä pyysin niin Mikkoa ja rukoilin, etteivät nyt lakkoa tekisi. "Kärsitään mieluummin", sanoin, "kärsitään vaikka mitä, kun minulla on niin pahoja aavistuksia". Näin semmoista unta…
— Tyynny sinäkin nyt, Tilta, keskeytti toinen vaimo, — katso, johan lapsesikin nukkuu.
— Jos koettaisitte tekin nukahtaa, kehotti Eero, — ilma on suopea, eikä ole kylmettymisen vaaraa.