— En, kiitoksia, vastasi Eero, — olen niin masentunut kaikesta tästä kurjuudesta, etten jaksa enempää nähdä. Tämä tuntuu minusta niin luonnottomalta, en oikein käsitä, että tämmöistä saattaa tapahtua… ja kun sitten vielä ei yhtään voi auttaa. Sanotteko, että kaikki nämä ihmiset muun lisäksi vielä kärsivät nälkääkin?…
Eikö heitä millään lailla auteta? Onhan Suomessa paljon ihmisiä, jotka eivät kärsi nälkää?
— No kyllä heitä koetetaan auttaa. Onhan niitä rahankeräyslistoja liikkeellä, ja niistä sitä apua lähteekin, kun mikä antaa kymmenen penniä, mikä viisikolmatta, ja onhan joku yksinään eläjä antanut markankin… joukollisten on pahempi… — Käännytäänkö siis vain työmiesten puoleen apua pyytäen?
— Työmiesten parhaasta päästä… Ei sitä juuri kehtaa herrojen luokse… On kuulemma sentään vallasihmisetkin antaneet muutamille kerääjille?
— Onko Valeni käynyt keräämässä?
— En ole vielä joutanut. Mutta nythän sitä täytyy, vaikka työnsä kesken jättäisi.
— Lähtekää nyt sitten enonikin luokse.
— Luuletteko, että hän…?
— Kyllä tätini antaa. Kääntykää hänen puoleensa. Ja jotta teidän keräyksenne alkaisi hyvillä enteillä, niin suotte kai, että minäkin jätän, mitä minulla on?
Tätä sanoessaan Eero kaiveli kukkaroa housuntaskustaan. Räätäli hämmästyi ja ilostui, ja hänen pienet, vilkkaat kasvonsa kävivät odottavan totisiksi.