— Kas tässä, sanoi Eero ja kaatoi samassa kukkaronsa sisällyksen Valenin avonaiseen kämmeneen. Tämä jäi silmät suurina tuijottamaan rahojen paljouteen. Ei se niin paljon ollut, kymmenen markan seteli ja muutamia hopearahoja, mutta Valenista siinä oli liiaksikin.
— Eihän nyt toki, hän vihdoin sai sanotuksi, — mitä herra… ottakaa nyt pois edes tuo seteli…
Eero tunsi kiivastuvansa aivan aiheettomasti.
— No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on!
Luuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia…
Valeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta ilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.
Silloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri ja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen, silmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti tallustamaan taloon.
Mutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun läheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa oli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli nähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat hänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko, viheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi, ettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.
Ajatukset tulivat hänen päällensä.
"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu eläville ihmisille tämmöistä… Tiedemiehet etsivät totuutta ja keksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat hienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia ruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat tiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä maailmankatsomuksiaan — ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole ketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe, me rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä hartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi mitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi, vaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö näe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset vanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka katsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia työmiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja lapsensa — ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he ovat työllään hankkineet?
"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu yläluokkalaisten intohimot… olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri… olen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista, olen epäillyt totuutta — epäillyt, epäillyt…"