Hänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan…
Mutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen ja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona viikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys, vaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko voimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja itsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja epäilykset.
"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni, Jumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko tähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat lähteneet uskosta…
"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja kysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle, kävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun ihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt ja minua kerran opettanut… Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä minua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni aukenivat!…"
Aivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä kertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta ja osasi niitä arvostella.
"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän sieluissamme… Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja ihmissielun pyhin esikoisoikeus."
Hän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä elämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle, siitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus. Voimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: "anna minun kulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus". Ja silloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.
Oli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa hänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua, joka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon, näin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena, niin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen ollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen asuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja maailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa. Hän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä erottanut ystävistään eikä omaisistaan eikä kenestä, jota hän halusi nähdä. Kaikki olivat hänen luonaan, hymyilivät hänelle, ymmärsivät häntä, ja hän puhui heille sielusta sieluun…
Ja vaikka hän tiesi, että tämä oli hetkellistä, että huomenna hän taas olisi Eero, heikko ihminen, joka pyrki ja ponnisti, joka ihmisten tavalla iloitsi ja suri, ei hän tällä hetkellä osannut muuta kuin riemuita ihmishengen salaisesta kuninkuudesta.