— Kuinka niin?
— No kun kaikki kääntyy ihan parhaaseen päin! Taidan tästä ruveta muhamettilaiseksi ja uskoa sokeasti kohtaloon!
— Kerrohan, veikkonen, tarkemmin.
— Niinkuin tiedät, olen perheessämme ainoa, joka olen antautunut maanviljelyksen alalle, ja oli ikäänkuin päätetty, että minä perin talon, kun tulen täyteen ikään… Mutta nyt onkin kaikki tuumat tuumittu uudestaan ja asiat muutettu perin pohjin…
— Anna kuulua.
— Vanhin veljistäni on ollut kauppamiehenä ja sillä alalla ansainnut vähän rahaa… Ajattele, kun hän yhtenä päivänä ajaa hurahuttaa kartanon pihalle ja juhlallisen näköisenä astuu ruokasaliin — me silloin juuri, äiti, siskot ja minä suurustimme. No minä heti aavistin, että mitä tästä tullee, ja äiti kovin riemastui ja muuten kaikki, sillä emme olleet moneen aikaan Kallea nähneet. Kalle onkin suora ja harvapuheinen, ja jo siellä pöydässä hän kysyy minulta: "no Janne, vieläkö sinun tekee kovin mieli päästä tämän talon isännäksi?" Tuohon minä: "enpä ole tainnut ennenkään olla niin kovin perso sen kunnian perään". — "Etkö?" hän vain ihmetteli, ja minä sitten selitin, että "tämä kun oikeastaan on herraskartano enkä minä ole mikään herra, niin olen tässä tuumaillut, että olisihan tuota mieluummin jonkun pienen verotalon tai torpan omistaja". Siihen veljeni, että "vai niin" eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Yhtäkkiä sitten tuumii tupsahuttaa: "ehkä sinä, Janne, sitten luovuttaisit tämän talon minulle?" Tuosta minä ilosta vavahtelin, mutta arvelin vain, että "eihän tämä minun olekkaan, tämä talo, onhan sinulla, vanhimmalla veljellä etuoikeus — niin että, kyllä kernaasti minun puolestani". — "Se on siis päätetty asia", sanoi veljeni vakavasti, "onkos äidillä mitään vastaansanomista?" Vaan eipä ollut äidilläkään mitään vastaan, tuumi vain, että "sitähän se Jannekin aina on toivonut". Veljeni selitti sitten: "äiti tietysti on tämän talon oikea omistaja, tässä onkin vain kysymys isännän johtavasta kädestä. Minä olen väsynyt kauppamiehen elämään ja aion muuttaa maalle rauhaan. Tulin silloin ajatelleeksi vanhaa kotiani ja päätin käydä katsomassa…" Niin, semmoinen se oli, se juttu, lopetti Janne ja katsoi Eeroa silmiin. — Eikö se ollut merkillistä?
— Tosiaankin sallimus näkyy sinua suosivan, olet oikea onnettaren lemmikki, Janne, tuumi Eero, ja toinen myhäili mielihyvästä. — Mitä sinä siis nyt aiot tehdä?
— Se on myös jo selvänä. Kalle auttaa minua vähän rahoilla ja minä ostan itselleni pienen verotalon tai lohkon jostakin isommasta.
— Ja sitten menet naimisiin?
— Totta kai. Ei talo emännittä tule toimeen. Ja sitten pyydän Leenan vanhempia muuttamaan meidän luoksemme. He sen kyllä tekevät.