— No, sitten ei auta muu kuin: järven rannalle minun pitää!
— Sinä olet liiaksikin hyvä, Janne, sanoi Eero mielissään.
— Kaikkea vielä! Siitä on minulle hupia ihan ikipäiviksi, vakuutti toinen ja löi ystäväänsä olalle. — Ja siinä sinä sitten kirjottelisit?
— Niin ja laittaisin pienen puutarhan.
— Se on päätetty, sanon minä niinkuin veljenikin.
"Kuinka kummallista", ajatteli Eero, "voisiko vielä todella niin käydä? Olisikohan se kohtalo?" Ja kaiholla hän muisteli ystäviään Tuomoa ja Aarnoa — ja Harryäkin.
Eeron ja Jannen keskustelu päättyikin nyt, sillä he olivat matkansa perillä. Puitten välistä oli jo jonkun aikaa näkynyt kiemuroiva joki ja sen toisella rannalla Hölisevän torppa.
Joki teki tässä kohden mutkan ja siten syntyneellä niementapaisella sijaitsi yksinäinen torppa. Maa kasvoi koivuja, leppiä, haapoja, ja pieni talo oli puoleksi peittynyt upeaan, tuuheaan lehtimajaan. Se näytti niin somalta aamuauringon paisteessa, että pojat seisahtuivat lumottuina ja Eero huomaamattaan huudahti: — Tuohan on runoilijan koti! Monta askelta heidän ei tarvinnut ottaa, ennenkuin joutuivat joen poikki vievän sillan luokse, jossa heitä uusi ilon aihe oli odottamassa. Katsellen sinivirran vuolasta juoksua seisoi sillalla suorana ja solakkana nuori tyttö, puettuna vaaleaan kesäpukuun. Huivi oli valunut päälaelta alas niskaan, ja tuuheat silkkiset suortuvat hohtivat kultaisina auringon väikkeessä.
— Leena! huudahti Janne riemuiten, ja säpsähtäen tyttö nosti katseensa ylös. Havaittuaan tulijat hän punastui ja ryhtyi heti oikomaan uppiniskaista huiviansa.
Mutta hänen sulhonsa oli jo muutamalla reippaalla hyppäyksellä kiiruhtanut tyttönsä luo, ja ennenkuin tämä osasi pahaa aavistaakkaan, oli Janne siepannut hänet syliinsä, painanut suutelon hänen otsalleen, ja nostaen hänet korkealle ilmaan vahvoilla käsivarsillaan huusi hän lähestyvälle Eerolle: