— Kas tässä se nyt on, minun aarteeni ja kalleuteni, Eero!
— Voi sinua, voi sinua! närkästyi tyttö häpeissään. — Päästä minut, ilkeä poika, taikka saatat minut kuolemaan häpeästä!
— Kuolemaanko? huudahti Janne yhtä iloisena. — Nythän vasta elämä alkaakin!
Samassa hän laski morsiamensa maahan, ryöstäen vielä suukon hänen kaulaltaan.
Leenalla oli kyynelet silmäin ripsissä ja hänen vartalonsa vapisi — ihmeen sievältä hän näyttikin — mutta Eero tarjosi hänelle kätensä ja pyysi avomielisesti:
— Janne on niin kovasti iloinen tänään, antakaa hänelle anteeksi hänen uhkarohkeutensa.
Tyttö oli hetkisen ikäänkuin kahden vaiheilla, juostako tiehensä vai jäädäkö paikoilleen, mutta sitten laski kätensä Eeron käteen, katse kainosti maahan luotuna.
— Älä nyt ole pahoillasi, Leena kulta, pyysi nöyrällä äänellä Janne, — olin vähän ylimielinen… Mutta kun se Eerokin on niin hyvä… meillä oli niin hauskaa tänne tullessa… ja onko se sitten väärin, että olen niin äärettömän onnellinen?
He olivat nyt kaikin kolmen kääntyneet kulkemaan sillan poikki, ja Jannen puhuttua Leena virkkoi hymyillen, ikäänkuin hän väkisinkin olisi tahtonut irtautua äskeisestä hämmingistään:
— No, jos lupaat, ettei semmoista koskaan enää tapahdu, ja jos herra pyyhkäisee tämän pois muististaan, niin lupaan minäkin unhottaa.