— Tietysti, tietysti, vakuuttivat molemmat nuorukaiset, ja rauha oli kaikkien välille rakennettu.
— Mutta missä Roland on? hoksahti Eero samassa ja kutsui koiraansa kimakalla vihellyksellä. Roland tuli täyttä laukkaa metsästä, jossa hän huvikseen oli juoksennellut, ja nyt seurasi esittelemiset ja hyväilemiset. Leena vakuutti jo ennenkin nähneensä Roland sankaria, joka ei halveksinut välistä käydä kyläilemässä.
— Vaan eivätköhän vieraat käy tupaan? Isä ja äiti ovat jo varmaan nähneet meitä, sanoi tyttö, sittenkun koiraa oli kylliksi tervehditty.
Neuvoa noudatettiin heti, kaarrettiin tietä myöden torpan rakennukset ja tultiin pihamaalle, joka oli joen poispäisellä puolella taloa. Kuistilla oli jo heitä vastassa Leenan isä-ukko, joka vilpittömällä sydämellisyydellä toivotti molemmat nuorukaiset tervetulleiksi.
— Nythän meille tulee oikein isoiset vieraat, hän puheli ja huusi tupaan päin: — kuules eukko, pistä pannu joutuun tulelle nyt ja kömmi tänne tervehtimään vieraitamme.
— Johan se on aikoja ollut tulella, kuului muorin ääni sisästä, ja portaille ilmestyi pieni, lihavanlainen vaimo-ihminen elävine, herttaisine silmineen ja vilkkaine liikkeineen. Hän tervehti Eeroa kuin vanhaa tuttua ainakin, käski vieraita astumaan sisään ja saattoi heitä kamariin saakka, josta taas lähti pyörimään kahvihommilleen, Leena auttajana.
Vieraat pyydettiin kohteliaasti istumaan akkunan puolelle kamaria ja vanhus, isäntänä talossa, asettui muutamalle arkulle oven viereen. Rupesi siinä hakemaan piippuaan liivintaskustaan ja kun ei löytynyt, käväisi tuvassa ottamassa ja palasi, tupruava nysä suupielessä. Ihaillen katseli Eero seitsenkymmenvuotiasta ukkoa, jonka koko ryhti oli nuorukaisen; ainoastaan kasvojen kurtut puhuivat elämän kokemuksista ja vanhuuden vaivoista. Sekä ukolla että hänen vaimollaan oli silmäkulmissa omituiset rypyt, jotka ikäänkuin loivat valoa heidän kasvoilleen ja antoivat niille erityisesti ystävällisen ilmeen.
Niinkuin on tavallista, ei keskustelu alussa tahtonut oikein sujua, kun ei kukaan häirinnyt muita omilla asioillaan. Puheltiin sinne tänne ja odotettiin kahvia. Vihdoin se tulikin, emäntä tarjoten höyryävää juomaa ja Leena vehnäleipää. Kun olivat miehet saaneet, poistuivat naiset, mutta palasivat heti, oma kuppi kädessä. Siinä sitten kaikki istuivat juomassa ja emäntä tuumasi:
— Taitaa olla jo kolme viikkoa kulunut siitä, kun maisteri ensi kerran kävi meillä? — Niin, eiköhän lie, arveli Eero ja koetti laskea.
— Kolme on, sanoi ukko vakuuttavasti, — eilen illalla umpeensa kolme.