— Sitähän minäkin, sanoi emäntä, — kyllä se mielessä pysyykin, kumma tapaus.
— Siitä onneni oikein alkoikin, sanoi Janne ja jatkoi morsiamelleen: — ja ehkä sinunkin, Leena?
— Niin, eihän sitä osannut edeltäkäsin aavistaa, kuinka kaikki oli sallittu käymään, puheli emäntä. — Me tässä ukon kanssa oltiin niin kovassa ahdistuksessa, kun Vipusen Sandra kävi meillä juoruilemassa… Niin, arvaahan sen, Leena tuo kun on nuorin tyttäremme…
— Antaahan noiden asiain nyt olla ja jäädä, tuumi torppari tyynesti ja nousi kuppia pöydälle laskemaan.
— Niinhän se on, kaikki on nyt hyväksi kääntynyt, myönsi hänen eukkonsa ja vaikeni.
— Kuulkaaste, hyvät ystävät, puuttui Janne puheeseen, — mitä olemme tämän Eeron kanssa päättäneet.
Ja vaikka Eero iski hänelle silmää, hän jatkoi:
— Kun Leena ja minä saamme maatilkun itsellemme, niin Eero rakentaa mökin järven rannalle jonnekkin syrjäiselle niemekkeelle meidän maallemme itsensä asuttavaksi…
Toiset ihmettelivät, ja siitä sitten kesti kauvan jutella. Kun puhelu taas alkoi harveta, kysyi Eero:
— Ehkä minä tässä häiritsenkin? Ehkä teidän oli aikomus mennä kirkkoon?