— Ja se oli?
Ukko katsoi Eeroon tutkivasti, mutta samalla lempeästi.
— Sen te itsekin tiedätte, hän sanoi. — Eikä se olekkaan mikään uusi totuus. Ihmisessä on pahan juuri, mutta ihmisessä on hyvänkin. Jumala on se hyvä, ja hyvässä on elämä.
— Niin juuri, niin juuri, todisti Eero kuiskaten, ja hänen sielunsa värisi riemusta.
Ihmissielu on kuin taivas, joka kätkeytyy pilvien peittoon. Se pilkistää näkyviin, jos intohimojen tuulispäät tai murheitten vihurit repivät pilviä palasiksi, mutta se loistaa kirkkaudessaan ainoastaan silloin, kun rakkauden aurinko on muuttanut pilvet kyyneliksi, ja sen syvyydet siintävät silmiin, kun tiedon tähdet tuikkivat mielenrauhan talviyössä.
Tässä keskustelussa torpparivanhuksen ja nuorukaisen välillä poistuivat vähitellen kaikki sieluja erottavat pilvet, ja he saivat tuntea täydellisen keskinäisen ymmärryksen harvinaista onnea.
Puoleksi itsekseen vanhus jatkoi:
— Ihmisen haltuun on annettu tämä maapallo, hänen tulee sitä kaunistaa ja onnellistuttaa. Kun sen ymmärsin, olisin minäkin tahtonut jotakin tehdä. Olisin tahtonut, ja kaikesta sydämestäni. Mutta se ei ollut sallittu. Ei ollut minulla siihen kykyä…
— Mitä olisitte tahtonut tehdä? kysyi Eero kummeksien.
— Olisin tahtonut sitä, mitä tekin tahdotte: ilmottaa totuus muillekin.