— Mutta…
Ukko teki keskeyttävän liikkeen.
— Sain kyllä elämälläni todistaa totuudesta, mutta sieluni paloi suuremmasta halusta. Ja silloin, te nuori sivistynyt mies, silloin tein havainnon, joka mieltäni katkeroitti. Näin ympärilläni ihmisiä, joilla oli tietoa ja kykyä. Mikseivät he ryhtyneet työhön? Mikseivät etsineet ensin Jumalan valtakuntaa? Miksi toinen vuovasi itselleen rikkautta, miksi toisen piti hoitaa korkeata virkaansa, toisen olla valmiina ihmisiä tappamaan? Miksi oli elämässä niin paljon puuhaa? Miksi rakennettiin rautateitä, kaivettiin kanavia, pystytettiin komeita kirkkoja? Eikö se yksi olisi ollut paljon tärkeämpi?… Sitä en minä silloin yksinkertaisena kansan miehenä ymmärtänyt… Oliko se sivistys? Sivistyskö se ihmisiä sokaisi, sekö se heiltä vei siveellisen tarmon? Ja hetken päästä:
— Syvällä ovat pahan juuret.
Hänen kasvonsa synkistyivät. Hän painoi päänsä alas ja huokasi.
Eero oli kuin huumeessa. Hän ei tiennyt, mitä olisi tahtonut tehdä. Koko hänen sielunsa huusi: sinä olet minun ystäväni ja opettajani, sinä harmaapää vanhus minua ymmärrät, sinä olet se, jota ikäni olen etsinyt. Minä tahtoisin syleillä sinua, kunnioittaa sinua, saada sinua ymmärtämään, että minä tahdon tehdä, mitä et sinä ole voinut…
Ukko katsoi taas ylös ja sanoi:
— Vaan toivon, toivon yhä. Ei Jumala sittenkään petä. On ihmiskunta kerran lunastettava.
Eero ei saattanut istua paikoillaan. Hän nousi kävelemään. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Yhtäkkiä hän kääntyi ukon puoleen ja sanoi:
— Minä tahtoisin kertoa teille jotakin itsestäni! Vanhus ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Leikillisen tyynesti hän virkkoi: