— Sitähän minä tässä olen odotellut. Jo viime kerralla teidän täällä käydessänne näin, että teitä painaa jokin suru. Oletteko kahden vaiheella jonkun tulevan askelenne suhteen vai onko jotakin tapahtunut, jonka syytä ette ymmärrä? Kertokaa minulle surunne. Ensi hetkestä olen teitä rakastanut.
Hänen sanansa olivat niin herttaiset, että Eeron sielusta katosi kaikki liiallinen tunteellisuus. Hän rauhottui nopeasti ja istui entiselle sijalleen.
— En minä oikeastaan enää sure, hän sanoi, — ja kumminkin olette arvannut oikein. Sillä minä olen surrut, ja suru jättää jälkiä.
Ja sitten hän rupesi kertomaan. Hän kertoi omasta lapsuudestaan, kertoi pettymyksistään yliopistossa ja sanakiistoistaan enonsa kanssa köyhyydestä ja rikkaudesta. Mutta kun hän joutui ystäviinsä, silloin vasta hänen kielensä kahleet katkesivat. Hän innostui omista muistoistaan, kertoi Resurgetin liitosta ja heidän päätöksestään "ruveta hyviksi", ja kuinka hän olisi tahtonut antaa henkensä, jotteivät Aarno, Tuomo ja Harry koskaan olisi päätöksessään horjuneet. Kun hän sitten tuli tuohon tapahtumaan, joka heitti Aarnon, Tuomon ja hänet uuteen elämään, mutta erotti Harryn heidän piiristään, niin hänen äänensä hiljeni ja kasvonsa saivat murheellisen ilmeen. Ja sitten oli kaikki vain surua ja ikävyyttä. Pojat eivät viihtyneet uudessa elämässä. He hylkäsivät hänet, he hylkäsivät heidän yhteiset pyrintönsä, he pakenivat takaisin maailman turviin… Ja sen lisäksi hänellä vielä oli suru kirjastaan, mutta se oli nyt onnellisesti ohi…
— Mutta ystäviäni en sittenkään oikein ymmärrä. Miksi he luopuivat minusta? Enkö minä osannut näyttää heille totuutta? Enkö rakastanut heitä kylliksi, enkö kaikessa näyttänyt esimerkkiä?… Mutta voi, ettekö luule, että jos meillä olisi ollut pieni yhteinen maatila, jossa olisimme saaneet tehdä ruumiillista työtä, ettekö luule, että he silloin olisivat päässeet totuuden oikeaan tuntemiseen?
Vanhus oli kuunnellut mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja osanotolla. Eero tunsi koko ajan, että häntä ymmärrettiin. Kun hän oli lopettanut, istuivat molemmat ääneti. Ukko näkyi miettivän. Vihdoin hän alkoi puhua ja sanoi:
— Tuo kertomuksenne on sangen omituinen… Hm… Aina käy niinkuin on sallittu… En usko teidän mökki- eli maatila-tuumaanne. Eivät ystävänne siitä olisi oppineet totuutta näkemään. Jokaisen ihmisen täytyy käydä omia teitään… Jos olisivat uskaltaneet Jumalaan, olisivat itse vapaaehtoisesti ryhtyneet ruumiilliseen työhön… menneet rengeiksi johonkin taloon…
— Niin, niin, minä en näyttänyt kaikessa esimerkkiä, sanoi Eero, mieli ahdistettuna, — en näyttänyt. Olisi minun sittenkin pitänyt itse ensimäisenä ruveta ruumiillista työtä tekemään.
— Miksi? Ei ihminen ole kenenkään opettajaksi asetettu.
— Ei opettajaksi, mutta tien viittaajaksi, itse edellä astuen.