— Uskotteko siis, että he palaavat totuuden luo?
— Sen uskon varmaan.
— Sen uskon minäkin, sillä ovathan he hyvän ymmärtäneet?
— Kertomuksestanne päättäen he ovat sen ymmärtäneet, sillä muuten eivät olisi langenneet.
— Te annatte minulle toivoa!
— Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran on ymmärtänyt. Hän lankee hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta se on kaikki vain hyvän voitoksi… Luottakaa te sallimukseen ja palvelkaa Jumalaanne, tehkää mitä totuuden henki omassatunnossanne teille käskee… tehkää tälle kansalle hyvää… Teidän ystävänne valmistuvat omiin tehtäviinsä…
Mutta Eero tunsi oudon riemun syttyvän sydämessään, ja valo täytti hänen sielunsa.
… Ja nyt hän oli matkalla kotiin. Oli heittänyt hyvästit noille ihmisille ja kulki yksin metsässä.
Mutta metsä oli kuin temppeli. Kuin pylväitä pyhäkön olivat korkeat hongat, kuin holvikaaria tuuheat oksat ja lehdiköt. Ja tuulen humina oli pyhää soittoa.
"Jospa voisin temmaista sydämeni rinnastani ja panna alttarille uhriksi kansalle. Jospa voisin itkeä itseni viisaaksi ja hyväksi ja sitten hymyillä kaiken voittanutta lempeä kansani sydämeen!"