Virkistävä sade oli kulkenut ohi, ehtoo oli tyyni. Vesilätäkköön tiellä kuvastui sinitaivas ja pehmeät, valkoiset pilvenhattarat. Kesantopelto oikealla puolen tietä oli mustankostea, mutta vasemmalta vainiolta hyökyi hedelmöivän rukiin sulotuoksu. Pellonpientarella oli ruoho vehreän ja nuoren näköistä ja sen suojassa kimalteli vielä sateen pisaroita.
"Aivan kuin lapsi, joka itkee ja kohta hymyilee. Kyynelkarpalo vierii poskella, toinen riippuu silmän ripsissä, ja silmä kiiltää itkusta vielä kosteana, mutta ilo on palannut, suu hymyilee ja kasvot loistavat…
"Aivan kuin minä, joka olen löytänyt rauhan jälleen sydämelleni."
Pellon tiellä kulki nuori mies. Ryhdikäs käynti, keskikokoinen vartalo, hienot, ystävälliset kasvonpiirteet. Teeskentelemätön olentonsa ilmaisi, kuinka onnellinen hän oli. Siinä oli surun ja sisällisen taistelun jälkiä, mutta samalla voiton vapautta ja rauhaa ja yliluonnollista kauneutta. Tietämättänsä hän hyräili hiljaa ja hänen huulensa hymyilivät.
"Kuinka maailma nyt on kaunis ja elämä sopusointuinen! Kuinka ihana tuoksu tuosta pellosta, tahtoisin syleillä koko avaruutta… Kiidä, kiidä, sinä pilven kauna, kiidä kauvas ja kerro, kuinka onnellinen olen."
Talosta peltojen takaa kuului väen ruokakellon ääni illan hiljaisuudessa. Milloin se kaikui leveällä, läheiseltä, milloin tiukkeni, eteni loitommalle: helk hälk, helk hälk hälk, helk hälk hälk…
"Leena se on kellon nuorassa. Tunnen hänen vankan tottuneen temppunsa."
… Hälk, helk!… Helkytys taukosi, mutta tuttu ääni soi vielä tuokion kuulijan korvissa.
Se tuli luokseni kuin kutsumus, tuo soitto: missäs olet, missäs viivyt, sankari väsynyt, joudu ruualle ja levolle… Niin, riennän, riennän illalliselle ja kukkieni, kasvieni luokse. Ei ole Roland parkakaan ruokaa saanut…
— Kas Mirza! Mistä sinä tänne jouduit sadevettä ryyppimään? Eikö ollut kotona parempaa — vai minuako sinun tuli ikävä?