Näin puhuteltu Mirza oli pieni, lumivalkoinen kyyhkynen, joka varovasti seisoen lätäkön reunalla kurotti nokkansa veteen ja nähtävästi suurella mielihyvällä maisteli siitä. Heti kuultuaan tutun äänen se taukosi juomasta, nosti pientä päätään ja tähysteli toisella silmällään tiedustellen tulijaan.
— Mirza, Mirza!
Nuori mies seisahtui ja kurotti kämmenensä. Kuin ilosta säpsähtäen kyyhkynen levitti siipensä ja istui siinä tuokiossa ystävänsä kädelle.
— Kas niin, mitä sulia nyt on kerrottavaa? Olet ollut poissa koko päivän, lennellyt pitkin maita ja metsiä — ja minkähän haossa, valkokyyhkyni? Levoton pikku sielusiko se ajaa sinut vertaistesi parista ulos maailmaan?… Ja nyt olet paluumatkalla kotiin, kun ilta joutuu, nälkäisenä, janoisena… Mutta kun ilmassa liidellen minut havaitsit, laskeuduit tielle odottamaan, etten aavistanutkaan… Niinkö?
— Kl, kl… kuuluu.
Mirza kääntelihe, kumartelihe, paisutti höyhenkaulaansa ja vastata kuherti omalla kielellään.
— Valkosiipeni, Mirzani, lausui nuori mies lempeästi ja silitti vapaalla kädellään kyyhkysen siipiä. — Niinkö se on sullakin sykkivä sydän, joka aina tahtoo uutta kokea ja uutta tietää… aamulla pois vieraille maille ja illalla kotiin… ruualle. Voi poloiseni, emme ole luodut vain ilmoja liitelemään, mutta maassakin matelemaan… Ja nyt — kotiin syömään. Lennä, Mirzani!
Totellen lintu kohosi ilmoille ja kiiti pois, suoraan sinneppäin, mistä ruokakellon ääni äsken oli kuulunut. Samanne nuori mieskin jatkoi matkaansa, pellon tieltä maantielle ja maantietä myöden taloa kohti.
Talon pihamaalla leikki pari lasta ja kuistilla seisoi nuori äiti.
— Iltaa, iltaa! tervehdittiin molemmin puolen, lapset juoksivat tulijan syliin ja vaimo kysyi: