— Missä Eero niin on viipynyt? En ole nähnyt pitkään päivään kotiin päin tulevan, siitä kun aamulla katosi.
— Kävin tuolla "innostuksen kuusella", niinkuin Leena hyvin arvaa… Kun kuulin, että sota taas on alkanut etelässä, menin sinne ajattelemaan ja rukoilemaan.
— Niin, niin, lausui nuori äiti hiljaa ja katsoi ystävää silmiin. He ymmärsivät toisiansa.
— Eero-Janne ja Anna, tulettehan tekin semmoisiksi ihmisiksi, jotka rukoilette ja teette työtä rauhan valtakunnan puolesta, hän sanoi ja kutsui lapsia luokseen.
Mutta nuori mies jatkoi matkaansa, sivuutti talon ja painui metsään. Siitä hän tuli pienoiselle niemelle järven rannalle, jossa oli hänen kotinsa.
2.
Ja tämä se nyt oli hänen oma pikku mökkinsä. Tupa tämä takkoineen ja tuvan takana kamari, se kaikkein pyhin, jossa hän työtä teki ja jonka akkunasta näkyi sininen järvi.
"Terve, Roland, terve, sinä vanha kumppani, tyydy nyt siihen, että päälaelle sinua taputan — vai pitäisikö vielä ottaa käpälästäkin? No hyvää iltaa sitten… Ihan olet käynyt laihaksi nälästä ja ikävästä… vai etkö? Ahaa, oletpa tainnutkin käydä Leenalla ruokaa annattamassa?
"Voi kun et voi minua auttaa edes vettä tuomalla. Täytyy käydä lähteellä noutamassa. Mutta tyhjän sangon sinä sangasta kannat, veli Roland. Kas niin, tule nyt. Siinähän tuo menee hampaitten välissä, niin että häntä heiluu.
"Ja nyt vettä kousalla sankoon… Loiskis… soo-soo. Kas, kuinka vesi on kirkasta ja maukkaan näköistä. Ihan tekee mieli lipillä maistaa… Soo, nyt on sanko täysi. Lähdetään takaisin…