Eero. Voinko siihen mitään, että järkeni uhmailee ja vaatii vastausta? Sinä, täti, olet noita oivallisia olentoja, jotka aina ovat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, ja minä kunnioitan uskoasi sinun itsesi takia. Mutta minun henkeni on aivan toisenlainen; minä kuulun tämän maailman tyytymättömiin. Silmäni näkevät ympärillänsä vain epätäydellisyyksiä ja puutteellisuuksia, ja minä ikävöin ihannetta, henkeni halajaa taivaaseen. Enhän tiedä onko minulla muuta kuin tämä elämä tarjona! — siis nyt tahdon nähdä sitä täydellisyyttä, jota tavottelen. Ja minä olen sen nähnyt. Sieluni sisimmässä olen kuullut hengen kuiskeen ja aatokseni on keijunut avaruuksien aallokoilla. En ole vielä sitä unelmaini urhoa tavannut, en lapsuuteni opettajista, en nuoruuteni neuvojista, en oppineista, en mahtavista, mutta minä tiedän, että hän on ja että kerran olen saava katsoa hänen silmiinsä. Sitä autuasta hetkeä odotellen tahdon etsiä, tahdon työskennellä, tahdon taistella… Te rakkaat holhoojani, älkää estäkö minua kutsuani noudattamasta! Vielä on kaikki kääntyvä hyvään päin teidänkin mielestänne. Sen sijasta, että murehditte ja olette pahoillanne, iloitkaa ja riemuitkaa ja siunatkaa minua!
Eeron puhuessa hovineuvos istui suorana ja vakavana, mutta vähitellen katosi kova ilme hänen kasvoiltaan ja hänen katseensa heltyi; kyynelet nousivat tädin silmiin ja vierivät kirkkaina karpaloina poskia pitkin, hän haki nenäliinansa ja peitti sillä kasvojaan. Puheensa päätyttyä, Eeron katse vaipui maahan ja hänen päänsä painui rinnalle; siinä hän seisoi tuomiotansa odottaen. Hovineuvos vihdoin katkaisi äänettömyyden. Hän etsi sikaarinsa, sytytti sen ja puheli, sauhuja tuprutellen:
— Antaa pojan koettaa, jos hän tosissaan on… Kyllä elämä ja maailma neuvoo ja ohjaa oikealle tielle — enkä minä sitä niin pahasti pelkää Eeron suhteen. Onhan hän lahjakas ja näppärä poika… Eihän tietysti tämä ollut mikään iloinen uutinen meille vanhoille, jotka olemme sinua lapsenamme pitäneet, mutta en minä tahdo tyrannina esiintyä. Olen monta kertaa ilmaissut sinulle mielipiteeni siitä, mikä sinun velvollisuutesi on, niin ettei se ole sinulle mikään salaisuus, mutta koska et korviisi ota opetustani, niin pesen minä käteni… Saat siis minun puolestani tehdä minkä haluat.
Eero (riemusta ja kiitollisuudesta säihkyvin silmin). Enoni rakas, sano, että minua edes vähänkin ymmärrät, ettet halveksi etkä vihaa minua!
Hovineuvos (liikutustaan hilliten). Mitä joutavia! Onhan täällä koti sinulle aina avoinna… Hm… Hän nousi muka jotakin hommaamaan.
Eero. Kuinka hyvälle tuntuu, kuinka hyvä sinä olet, enoni… Entäs sinä, täti kulta?
Täti (vapisevalla äänellä). On enosi jo vastannut puolestani… Teet niinkuin parhaaksi näet… Oi Eero, ettäs meidät hylkäsit…
Eero. Ei niin, tätiseni, en hylkää.
Hän astui tätinsä luo ja kumartui häntä halailemaan.
Täti. Jätät…