Ja hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin tämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:
— Tuota… eikö se ole Eero — —?
Kaikki hämmästyivät.
— Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, — kuinka te minua tunnette?
— Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, — nyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?
— Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi lämpimästi tarjottua kättä. — Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun huomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.
— Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä erosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi… Hauska tavata sinua.
— Samoin, samoin. Kummallinen sattuma… Anna, minä esitän sinut tovereilleni.
Kummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He keskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta, huusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: "älä unhota; käy katsomassa!" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! "kyllä, kyllä".
He lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi: