— Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin tulemaan.
— Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö tämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?
— Hm…
Tuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken perästä:
— Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä toimittaisimme?
Eero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen johdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:
— Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!
Mutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:
— Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä… Sitäkö varten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia olisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan olisi vapaus valita? Sitäkö varten?… Pois se! Mitä se tekee, jos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai kuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?… Pitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia teitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme liioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt on elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen, omalla työllämme!… Eikö niin?
— Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen olevan vähällä tarttua itseensäkin, — mutta sittenkin vielä jää avonaiseksi kysymys, mitä meidän tulee tehdä.