— Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma surunsa.
Tuomo kysyi:
— Mitä sinä ajattelet, Aarno?
— Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.
— Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, — eikö totta? Ken meistä vain on ensimäinen "ansaitsemaan", hän kyllä auttaa toisia?
— Niin, niin, tietysti.
Ja rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin mielestä.
He olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä vasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat asuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti kolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.
— Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, — ja verannan puoleinen ikkuna on kamarin… Ja tuossa tuvan päässä on porstua ja sisäänkäytävä.
— Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut kolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.