Tämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta näkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi herttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen sänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.
Eero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen merkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan rahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin kanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan. Hän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta perästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari, pitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.
Pojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle, samalla kun tämä esitti itsensä.
— Terve, terve, hän puheli, — eukko tässä mainitsi, että olisi vähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan… Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä, vaikkei tämän nykyisen eukon aikana… hän on toinen vaimoni… Kyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei tässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä… juu, juu… Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan…
— Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, — me palaamme kaupunkiin yhdeksän junassa…
— Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi hyväntahtoinen ukko.
— Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. — Ei hevosta eikä teetä… Te olette liian ystävällisiä.
— Oikeinko todella? kysyi emäntä.
— Oikein todella, vastasi Eero, — me olemme kylliksi kiitolliset muutenkin.
— No kuinka vain, arveli isäntä, — oltaisiin mielellään kestittykin… Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?